Naistenpäivää!

Kansainvälisen naistenpäivän ajatus hukkuu krääsän ja stereotyyppisten ”naisellisten” lahjojen alle, kun oikeasti huomio tulisi kiinnittää tasa-arvoasioihin, sanoo SASKin tasa-arvoasiantuntija Tarja Valtonen.

”Ruusut ja suklaakonvehdit ovat kyllä ihan kivoja, mutta mieluummin haluamme ihmisoikeudet”, ilmaisevat monet nykyään maaliskuun kahdeksannen tienoilla.

Kansainvälisen naistenpäivän ajatus tuppaa hukkumaan krääsän ja stereotyyppisten ”naisellisten” lahjojen alle,kun oikeasti huomio tulisi kiinnittää tasa-arvoasioihin.

Onneksi monet järjestöt ja muut tahot panostavat varsinaiseen sisältöön.  Esimerkiksi Suomessa tuodaan esiin häirinnän ja väkivallan, palkkaerojen sekä työelämän eriytymisen teemoja siinä toivossa, että asioita pystytään myös muuttamaan eikä vain puhumaan niistä.

Netin syövereitä kaiveltuani löysin kaksi maailman maata, joissa vietetään myös kansallista naistenpäivää: Mosambikin (7. huhtikuuta) ja Etelä-Afrikan (9. elokuuta). Etelä-Afrikassa koko elokuu on naisten kuukausi monine tapahtumineen ja julkaisuineen.

Suomessa puolestaan tasa-arvon päivä 19. maaliskuuta nojaa Minna Canthin perintöön ja on oiva tilaisuus oikeusperustaiseen keskusteluun. Lausahtihan tämä 1800-luvulla elänyt lehtinainen, kirjailija, yrittäjä ja vaikuttaja muun muassa, että ”Niin kauan kuin sukupuolten suhde ei perustu tasa-arvoon, ei voi puhua rakkaudesta, ei oikeusvaltiosta eikä yhteiskunta voi merkittävästi kehittyä.”

Naiset marssivat oikeuksiensa puolesta

Etelä-Afrikassa 20 000 naista marssi 9. elokuuta vuonna 1956 Pretoriaan kiikuttamaan valtionhallinnolle yli sadantuhannen allekirjoituksen vetoomuksen passilakia vastaan. Apartheid-hallinnon säännökset vaativat mustiksi luokiteltuja henkilöitä kantamaan aina mukanaan henkilöllisyystodistusta, joka tähtäsi erottelun ylläpitoon, kaupungistumisen kontrollointiin ja siirtotyöläisten vahtaamiseen. Hallintorakennuksen eteen saavuttuaan naiset pitivät puolen tunnin hiljaisen hetken väkivallattomana protestina epäoikeudenmukaista lakia vastaan. Varsin vaikuttava ja voimallinen yhtenäisyyden osoitus!

Vielä nykyäänkin marssin veteraanit kokoontuvat vuosittain samalle aukiolle, jolle on heidän kunniakseen pystytetty neljää osallistunutta kuvaavat patsaat. Pari vuotta ennen marssia perustettuun naisjärjestöön Federation of South African Women kuului erivärisiä ja eritaustaisia naisia. Sen tavoitteena oli kaikkien ihmisten tasavertaisuus ihonväriin, alkuperään tai uskontoon katsomatta; sosiaalinen ja taloudellinen oikeudenmukaisuus sekä naisten ja lasten suojeleminen.

Etelä-Afrikan historiassa tämän järjestön Naisten julistus oli 1950-luvun puolivälin oloissa varsin radikaali vaatiessaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, tasavertaisia mahdollisuuksia työelämässä, samapalkkaisuutta sekä oikeutta päättää omaisuudestaan, avioliitostaan ja lapsistaan. Lisäksi vaadittiin palkallista äitiyslomaa, lastenhoitoa työssä käyville äideille sekä ilmaista oppivelvollisuutta kaikille lapsille.

Puhujapöntössä Tendai Makanza, Teollisuusalojen maailmanliitto IndustriALLin eteläisen Afrikan aluetoimitsija
Tendai Makanza on monissa afrikkalaisissa organisaatioissa työskennellyt ekonomisti. Hän edistää naisten oikeuksia ja näyttää itse esimerkkiä siitä, miten lasikattoja rikotaan.

Nykyään naistenpäivä tarttuu Etelä-Afrikassa lähisuhdeväkivaltaan, syrjintään ja häirintään työpaikoilla, palkkaeroihin sekä tyttöjen koulutukseen. Virallinen juhlapäivä siitä tuli vasta vuonna 1995 apartheidin kaaduttua, mutta tasa-arvon kannattajien työ on tuottanut tulosta vuosikymmenten varrella. Esimerkiksi ennen vuoden 1994 suurta muutosta, jossa siirryttiin demokratiaan ja apartheid päättyi, parlamentissa oli naisia vain 2,7 %. Nyt naisia on valtionhallinnossa keskimäärin 48 %.

Työ ei lopu kesken

Etelä-Afrikassa on tapahtunut viime vuosikymmeninä paljon hyvää. Silti naisten työttömyys on yleisempää kuin miesten, samoin työssä käyvien naisten köyhyys. UN Womenin mukaan naiset myös kärsivät ruokaturvan puutteesta jonkin verran miehiä yleisemmin, eli toisin sanoen ovat nälissään. Lukutaitoisuus sentään on melko tasaista ja afrikkalaisittain korkealla tasolla: lähellä 90 %:n lukemia.

Yksi suurimmista yhteiskunnallisista ongelmista Etelä-Afrikassa on sukupuolittunut väkivalta, joka kohdistuu enimmäkseen naisiin, tyttöihin sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Arvioiden mukaan maassa tapahtuu neljännesvuosittain noin 10 000 raiskausta eli yli sata päivässä. Ne aiheuttavat inhimillistä kärsimystä, mielenterveys- ja päihdeongelmia, ei-toivottuja raskauksia ja levittävät HIV-tartuntoja.

Lisäksi ilmiö on valtava taakka terveydenhuoltojärjestelmälle. Lähes kaksi miljoonaa ihmistä vuodessa hakeutuu terveydenhoidon piiriin seksuaalisen väkivallan takia, ja iso osa väestä ei luultavasti koskaan edes kerro näinkään vakavasta ihmisoikeusloukkauksesta kenellekään. Terveydenhuollon ja oikeuslaitoksen kustannukset ovat valtavia. Lisäksi tuottavuutta ja työpäiviä menetetään paljon.

Monella rintamalla väkivaltaa vastaan

Väkivallan ilmenemiselle etsitään koottuja selityksiä, mutta onneksi myös ratkaisumalleja. Aiheesta on tehty monenlaista tutkimusta ja julistusta – ja hyvä, että asia on esillä. Helppoja keinoja väkivallan kitkemiseen ei ole, mutta ainakin lakimuutokset ja kriisikeskukset sekä julkisten palvelutuottajien kuten poliisien, tuomarien ja sosiaalityöntekijöiden koulutus ovat hyvä alkusoitto, kansalaiskasvatusta unohtamatta.

Asennekasvatus on tunnetusti maailman vaikein tehtävä, ja tässä kansalaisyhteiskunnalla, ammattiliitot mukaan lukien, on valtiovallan työtä täydentävä tärkeä rooli. Etelä-Afrikka ratifioi ILOn työelämän väkivallan ja häirinnän vastaisen yleissopimuksen vuonna 2021, ja liitoillakin oli osuutensa asiassa. Nyt on keskityttävä sopimuksen sisältöjen opiskeluun liittojen ja työpaikkojen kaikilla tasoilla sekä nollatoleranssin neuvottelemiseen osaksi työehtosopimuksia ja työsuojeluohjeita.

Yksi SASKin paikallisista kumppaneista, viinitilojen työntekijöitä kokoava ammattiliitto CSAAWU, tarttuu vahvasti tasa-arvoasioihin tilanteessa, jossa tarve on erityisen suuri. Kaikki viinitilojen työntekijät ovat epävakaissa, pienipalkkaisissa, raskaissa ja osin vaarallisissakin töissä, mutta naiset erityisen haavoittuvassa asemassa.

Lähes kaikki tilojen työntekijät ovat mustia, sesonkityöläisiä ja muita pätkätyöläisiä. Monet tulevat siirtotyöhön naapurimaista. Heillä on siis monia erilaisia syrjintä- ja sortoperusteita päällekkäin, limittäin ja lomittain.

Naisille oikeus asuntoon

Naisilla ei esimerkiksi ole oikeutta saada tiloilla edes työsuhdehökkeliä asuttavakseen ilman miespuolista kumppania tai perheenjäsentä. Naiset tekevät pienipalkkaisimmat työt ja ovat aliedustettuina ammattiliitossa. He myös päätyvät seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kohteiksi, eikä matala järjestäytymisaste luo painetta puuttua asiaan, vaikka työelämän yhdenvertaisuuslaki niin määrää. Siirtotyöläisiä uhkaillaan karkotuksilla tai heidän palkkojaan jätetään maksamatta, elleivät he alistu seksuaalisiin palveluksiin.

CSAAWU-liitto edistää naisten osallistumista tarjoamalla naisille omia koulutus- ja keskustelutilaisuuksia sekä kouluttamalla lisää naispuolisia luottamushenkilöitä ja liittojohtajia. Lisäksi opitaan ja vaaditaan väkivallan ja häirinnän vastaisia toimenpiteitä. Yksi tärkeimmistä ja konkreettisimmista vaatimuksista on oikeus asua tiloilla ilman miespuolista ”suojelijaa”. Jotta asioita pystytään viemään eteenpäin, yhä enemmän naisia pyritään saamaan liiton jäseniksi.

Historia inspiroi

Etelä-Afrikan historia on täynnä sortoa, väkivaltaa ja kurjuutta, mutta myös työtä, taistelua ja sankaritarinoita. Uskomatonta kyllä, jo 1910-luvulta alkaen naiset ovat protestoineet passilakeja ja muita vääryyksiä kohtaan. Halki vuosikymmenten aktiivinen yhteiskunnallinen toiminta on saanut aikaan suuria muutoksia, ja taistelu jatkuu. Yhteistyössä muiden tasa-arvotoimijoiden kanssa he takuulla saavuttavat jotain paljon tärkeämpää kuin ruusuja ja suklaata.

Tarja Valtonen

Kirjoittaja on SASKin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasiantuntija.

 

Jaa artikkeli: