– Machines syntyi toivottomuudesta, ja se myös kertoo siitä.
Intialaisohjaaja Rahul Jain on vitivalkoisessa paidassaan, sinisessä puvussaan ja lierihatussaan silmiinpistävä näky Helsingin ruotsalaisen työväenopiston Arbiksen käytävällä. Hän painottaa sanojaan vakavana, mutta seuraavassa hetkessä vitsailee perheestään, jonka oli edellisellä viikolla vienyt Lappiin palelemaan.
Käytävän perällä olevan luokkahuoneen ovesta kiirivät intialaisen tekstiilitehtaan työntekijöistä kertovan Machines -dokumentin loppukohtausten äänet. Loputon koneista lähtevä kohina, kalahtelu ja kirskahduksia tehdashalleissa.
Rana Plaza näytti ohjaajalle tietä
Toivottomuutta kyllä, mutta silti elokuva on tehnyt vaikutuksen Suomen Sosiaalifoorumiin lauantaina 21. huhtikuuta saapuneeseen yleisöön. Ihmiset istuvat hiljaisina, melkein hartaina, kun Jain kävelee luokan eteen. Vuorossa on paneelikeskustelu elokuvan teemojen pohjalta. Jainin kanssa keskustelemassa ovat SASKin viestinnän suunnittelija Katri Blomster sekä yritysvastuusta väitöskirjaa valmisteleva tutkija Eva Nilsson. Keskustelua vetää Dokumenttikillan puheenjohtaja Timo Korhonen.
Alkajaisiksi Jain kertoo, että ensimmäinen syy elokuvan tekemiseen vuosia sitten juonsi siitä, että hän ei kalifornialaisen elokuvakoulun opiskelijana ollut tehnyt mitään kahteen vuoteen.
– Minun oli tehtävä jotain, etten lentäisi ulos koulusta, Jain naurahtaa.
– Sitten Bangladeshissa romahti Rana Plaza, suuri tehdasrakennus.
Rana Plaza paljasti tekstiiliteollisuuden toivottoman surkean tilan koko maailmalle. Yli 1100 ihmistä surmanneesta katastrofista tulee 24.4. kuluneeksi viisi vuotta. Suomessakin vietetään Vaatevallankumous -viikkoa, jonka aikana halutaan muistuttaa kuluttajia siitä, että heidän kannattaa vaatia yrityksiltä ja brändeiltä vastuullisuutta.
Yritysten vastuu pitää kirjata lakiin
Panelistit päätyvät pian tuttuun kysymykseen: mitä sitten voidaan tehdä?
– Kuluttajakäyttäytyminen on vain yksi asia. Tarvitaan paljon isompia muutoksia koko globaaliin maailmantalouteen, Nilsson toteaa.
Rahul Jain pyytää Nilssonia sanomaan jonkun esimerkin.
– Hallitusten pitäisi tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat, Nilsson vastaa.
Pohjoismaissa linjauksia on tehtykin. Uusin tavoite, jota myös SASK ajaa Suomen tulevaan hallitusohjelmaan, on yritysvastuulain tiukentaminen. Se tarkoittaa, että yrityksille asetetaan myös Suomen laissa ihmisoikeuksia koskeva niin sanottu huolellisuusvelvoite. Toistaiseksi asiasta on sovittu YK:n jäsenvaltioiden kesken. Jo nyt yritysten on siis vastattava siitä, että tuotannossa ei tapahdu ihmisoikeusloukkauksia, mutta kansallinen laki on vielä vahvempi velvoite. Tuotannon eettisyyden riskejä on seurattava ja korjattava puutteet. Monet yritykset huolehtivat yritysvastuustaan erilaisin sertifikaatein, mutta ne ovat vapaaehtoisia eivätkä takaa aukottomasti, että työntekijöiden oikeuksia noudatetaan.
– Kysehän on siitä, että meidän pitäisi pystyä luottamaan siihen, että tuotteet joita me ostamme, on valmistettu ilman lapsityötä tai muita ihmisoikeusloukkauksia, Katri Blomster sanoo.
Hän viittaa tutkija Outi Moilalan Tappajafarkut -kirjassakin kerrottuihin lukuihin, jotka kertovat vaateteollisuuden ongelmallisista rakenteista.
– Vaatteiden tuonti Suomeen lähes kaksinkertaistui viidessä vuodessa, vuodesta 1995 vuoteen 2000. Kulutus kasvoi, ja hinnat laskivat 10 vuodessa 40 prosenttia.
Passivoiko ay-liike?
– Suomalaiset ammattiliitot eivät ehkä ole tehneet tarpeeksi. Voi olla, että perinteinen ammattiliitto ei olekaan ratkaisu. Ehkä tarvitaan laajempaa ajattelua siitä, miten solidaarisuustyötä tehdään, Nilsson miettii.
Blomster myöntää, että kehittyvien maiden työoloihin keskittyvää solidaarisuutta tarvittaisiin ammattiliitoissakin vielä nykyistä enemmän. Hän kuitenkin puolustaa SASKin tekemää työtä, jota ay-liikekin on mukana rahoittamassa.
– SASK tukee kehittyvien maiden työntekijöitä nimenomaan ratkaisemaan ongelmiaan itse.
Blomster korostaa, että SASK ei mene kehittyviin maihin perustamaan ammattiliittoja ja hoitamaan ihmisten asioita.
– Me vain tuemme, ja he tekevät. Kuten nyt Myanmarissa, jossa neuvotellaan työntekijöiden oikeuksista.
Toivon tällä puolen
Keskustelu käy vilkkaana myös yleisössä, joka kommentoi ja esittää kysymyksiä. Juuri nähty dokumentti on tuonut vaateteollisuuden todellisuuden hetkeksi lähelle. Elokuvassa nähty työnsä ääreen nukahteleva lapsi ja muut ihmiset, jotka paljastavat työnsä ja arkensa raadollisuuden, eivät heti unohdu.
Kuten Nilsson toteaa, elokuva kuvaa hyvin tekstiiliteollisuudessa työskentelevien tilannetta maailmanlaajuisesti.
– Onko tämän elokuvan jälkeen sitten mitään toivoa, Korhonen kysyy lopuksi panelisteilta.
Toivottomuudesta innoitusta ammentanut ohjaaja Jain hymyilee vaisusti. Elokuvassa esiintyvät ihmiset tavanneena hän sanoo jopa pitävänsä itseään epäonnistuneena.
– En pysty kertomaan kaikkea, vain pienen osan.
Toisaalta, hän on nyt parin vuoden ajan matkustanut yhteensä 91 maassa esittämässä elokuvaa, joka on myös voittanut lukuisia palkintoja eri festivaaleilla. Sillä voi uskoa olevan vaikutusta ihmisten ajatteluun, kuten tämän luokkahuoneellisenkin kohdalla on käynyt.
Näin uskoo myös Nilsson.
– Dokumenttielokuvat näyttävät toki toivottomuuden, mutta ne tuovat silti toivoa.
Nilsson painotti jo alussa poliittisten päätösten merkitystä siinä, että kehittyvien maiden ihmiset voivat työskennellä ihmisarvoisissa oloissa. Nuo päätökset ovat mahdollisia.
– Ihmiset tulevat tietoisiksi myös omasta poliittisesta identiteetistään, hän sanoo.
Myös paneelista suoraan äitiyslomalle jäävä Blomster sanoo näkevänsä maailmassa paljonkin toivoa.
– Muutoksia tapahtuu, mutta välillä niin hitaasti, että niitä on vain vaikea huomata.
Teksti: Sini Saarits
