(Harare, toukokuu 2006 - Kauko Ala-Nikula) Zimbabwe on rikas maa: loistava ilmasto, timantteja, kultaa, hiiltä ja viljavaa maata. Ennen maa tunnettiin eteläisen Afrikan vilja-aittana. Nyt kansa näkee nälkää ja ay-liike toimii painostuksen alaisena.
Viisitoista vuotta sitten Zimbabween tultiin ostoksille ja lomailemaan kaikista ympäröivistä maista. Etelä-Afrikasta, Mosambikista, Sambiasta. Kadut olivat kunnossa, rakennuksista huolehdittiin, julkiset palvelut toimivat. Tänään tavallisella kansalla ei ole varaa ostaa Zimbabwessa kahvikupillista. Ihmiset elävät kädestä suuhun, pienellä kaupustelulla ja kotitarveviljelyllä. Paitsi puolue- ja business-eliitti, jolta ei mitään puutu.
Viiden miljoonan taalan lounaalla
On toukokuun 19. päivä, Zimbabwen ammattiliittojen keskusjärjestön ZCTU:n 25-vuotiskongressin alla käymme Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen SASK:in Afrikan-koordinaattorin Tarja Valtosen kanssa lounaalla Hararessa, Zimbabwen pääkaupungissa. Lounas portugalilaistyyppisessä ravintolassa, grillattua kanaa ja kalaa, pari olutta. Hyvää mutta kallista, pulitamme annoksista viisi miljoonaa Zimbabwen dollaria. Länsimaisittain 50 Yhdysvaltain dollaria ei ehkä ole valtavan paljon, mutta saman verran kuin huoltomies tienaa kunnan tai kaupungin leivissä kuukaudessa. Ja sekin on toista kuin maaseudulla. Maatyöläisille tarjottiin kuukausipalkaksi vain kahdeksasosaa meidän länsimaalaisten syömästä ruoka-annoksesta.
- Me vaadimme vähintään 1,3 miljoonaan kuukaudessa, kertovat maatyöläisten liiton edustajat keskusjärjestö ZCTU:n kokouksen alla. Eikä se riitä mihinkään. Tuskin lasten koulumaksuihin. Lapset sentään käyvät koulua, siinä on tulevaisuuden mahdollisuus.
Tunnelma eteläisen Afrikan helmen pääkaupungissa on odottava, ihmiset maleksivat kadunkulmissa, kauppiaat odottavat kaupoissaan turisteja, jotka eivät uskalla tulla yhteen mantereen hienoimmista turistikohteista. Jotain pitäisi tapahtua, mutta mitä?
Zimbabwe, entinen Rhodesia on ollut itsenäistymisestään, vuodesta 1980 asti presidentti Robert Mugaben ja ZANU-PF puolueen vallan alla. Puolue- ja business-eliitti ja hallintokoneisto paisuvat ja voivat todella hyvin. Hararen laitamilla kohoavat tarkkaan vartioidut rikkaiden liikemiesten ja hallitsijoiden palatsit. Omaisuudet vaihtavat omistajaa, kun ulkomaanvaluutan haltijat ostavat leikkirahaksi muuttuneella rahalla itselleen kiinteistöjä ja kansallisomaisuutta.
Taloudellinen ja
inhimillinen katastrofi
Jotain tässä maassa on mennyt pahasti pieleen. Itsenäisyystaistelijasta tuli tyranni, jonka kiristysote kansasta tuottaa koko ajan pahenevia lukuja. Inflaatio on 1000 prosentin luokkaa. Virallisessa vaihtopisteessä US dollarista saa 100 000 Zimbabwen dollaria, kadun tarjous on 250 000 dollaria.
Entinen Afrikan ruoka-aitta kärsii nälkää. Maatalous pantiin polvilleen karkottamalla valkoiset plantaasien omistajat ja jakamalla omaisuudet valtapuolue ZANU-PF:n tukijoille, jotka eivät kuitenkaan osanneet tai halunneet jatkaa viljelyä. Entisiä maatyöläisiä ja sotaveteraaneja on karkoitettu tiloilta sadoin tuhansin. Samaan tapaan valtion ennen omistamia yrityksiä, sähköntuotantoa, vedenjakelua, bensa-asemia on yksityistetty jakamalla niitä läänityksinä hallituksen lähipiireille. Puolue-eliitti käärii kokoon satumaisia omaisuuksia hallitsemalla markkinoita ja myymällä tavaraa vielä tuplahintaan mustan pörssin kautta.
Samaan aikaan, virallisten tilastojenkin mukaan jopa 90 prosenttia kansasta elää kituuttaa alle köyhyysrajan, alle yhden US dollarin tuloilla päivässä. Pudotus on dramaatttinen. Viidessätoista vuodessa köyhyys on kaksinkertaistunut, vuonna 1990 alle köyhyysrajan eli 40 prosenttia kansasta. Nyt jopa 90 prosenttia. Suoranaista nälänhätää kärsii arvioista riippuen 2-4 miljoonaa ihmistä. Tilannetta huononsi se, että Zimbabwe kieltäytyi YK:n ruoka-avusta aina viime vuoden lopulle saakka. Nytkin paikalliset ihmiset kertovat, ettei ruoka-apu saavu sinne minne sitä eniten tarvittaisiin, vaan ainakin osa ajautuu edelleenkin lihottamaan eliitin lompakoita.
Vallankumous
ei mahdollinen
Mitä pitäisi tehdä, kysyn Työväen ja taloudellisen kehityksen tutkimuslaitoksen LEDRIZin johtajalta, taloustieteen tohtori Godfrey Kanyenzeltä - voiko kansa nousta kapinaan, kaapata vallan?
- Väkivaltainen vallankumous ei ole uskottava mahdollisuus, sillä Mugaben hallinto on ostanut sotilasjohdon puolelleen, Kanyenze vastaa. - Ratkaisu talouden syöksykierteeseen on yksinkertainen, korruptoituneen hallinnon on vaihduttava.
- Maahan pitää saada uusi hallinto, joka voi stabilisoida tilanteen, ja hankkia takaisin muiden maiden luottamuksen. Maatilat on jaettava oikeille viljelijöille puoluepamppujen sijaan, demokraattiset oikeudet turvattava kansalaisille ja järjestöille.
Miten temppu tehdään Zimbabwen kaltaisessa maassa, jossa seinilläkin on korvat ja poliisi ja oikeuslaitos yhteistyössä pystyvät pelottelemaan, jopa kiduttamaan omia kansalaisiaan?
Ulkomaatkin ovat mukana painostusrintamassa. Vuoden 2002 epärehellisiksi arvioitujen presidentinvaalien jälkeen Yhdysvallat asetti Mugaben lähipiireineen matkustuskieltoon, Brittiläinen kansanyhteisö on erottanut Zimbabwen määräajaksi jäsenyydestään. Kysymys kuuluu myös, mitä EU voi ja pitäisi tehdä Mugaben hallinnon painostamiseksi uudistuksiin?
Ay-liike vastavoima
jo 25-vuotta
Zimbabwen ay-liike on avainasemassa, samoin muut kansalaisjärjestöt, Zimbabwen ainoan oppositiopuolueen MDC:n (Movement for Democratic Chance) Mugabe on saanut jaettua kahtia ainakin toistaiseksi, osan puolueen jäsenistä lähdettyä mukaan uuden senaatin vaaleihin, ay-taustaisen puoluejohtaja Morgan Tsvangirain boikotoidessa turhaksi kulueräksi ja uudeksi eliitiksi uskomaansa senaatin vaaleja.
Godfrey Kanyenze uskoo tiedon voimaan. Totuus paljastuu, vaikka Mugaben hallinto hallitsee tiedotusvälineitä ja uskottelee köyhtyvälle kansalle puolueen tiedotusvälineiden ja hallintokoneistonsa kautta, että Zimbabwen vaikeudet johtuvat länsimaiden painostuksesta. Länsimaat toki boikotoivat hylkiönä pitämäänsä hallintoa, mutta painostustoimet ovat alkaneet sen jälkeen kun Mugabe on kieltänyt päästämästä esimerkiksi vaalitarkkailijoita maahan.
Kanyenze uskoo, että kansa lähtee liikkeelle, kun sille kerrotaan mitkä oikeudet sillä pitäisi olla ja mitä vaille se on jätetty. Tässä tarkoituksessa on julkaistu pieni vihreä kirjanen: Tunnetko sosiaaliset ja taloudelliset oikeutesi?
Se kertoo, että Zimbabwessakin lain mukaan kansalaisilla on samantyyppiset perusoikeudet kuin esimerkiksi meillä pohjoismaalaisilla. Kaikille pitäisi olla tarjolla työtä, nyt valtaosa kansasta on työttömänä. Miksi?
Kaikille pitäisi tarjota koulutus, perusoikeus. Miksi sen hinta nousee koko ajan?
Kaikille pitäisi tarjota terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut. Miksi terveydenhuolto on romahtanut? Kolmannes kansasta sairastaa AIDS:ia mutta lääkkeitä ei ole käytössä ja siksi Zimbabwessa joka viikko 3000 ihmistä kuolee AIDS:iin ja maassa jo liki miljoona AIDS:n takia orvoksi jäänyttä lasta. Miksi kansan odotettavissa oleva elinikä on nyt 35 vuotta kun 1980 se oli 60 vuotta?
Kaikilla pitäisi olla tarjolla kohtuullinen asunto, sähköä, puhdasta vettä ja huolehtia jätteistä. Miksi niin monet sairastuvat vedestä, miksi sähköt ovat poikki? Miksi Mugaben hallinto jyräsi vuosi sitten katepillareilla satojen tuhansien köyhien kaupustelijoiden ja käsityöläisten vertaat, puodit ja asunnot ja ajoi taivasalle? Vain siksikö että enemmistö köyhillä alueilla tuki oppositiota viime vaaleissa?
Suoraan hallitusta ja Mugaben hallintoa on vaikea syyttää varsinkaan painetussa sanassa. Jos niin tekee, niin häkki heilahtaa. Osin varmaankin siksi, osin tarkoituksella kirjanen korostaa, suoraan hallitsijan nimeä mainitsematta, kuinka kaiken syynä on 1991 alkanut talouden sopeuttamisohjelma ESAP (Economic Structural Adjustment Programme) ja muut hallituksen kritiikittä käyttöön ottamat talouden vapautusohjelmat.
Kirjoittaja on Julkisten ja hyvinvointialojen liiton JHL:n Motiivi-lehden päätoimittaja, joka osallistui toukokuussa Hararessa pidettyyn ZCTU:n kongressiin kansainvälisen ay-liikkeen delegaatiossa.
