 Concepcion Delgadon tuotteistaan saama hinta oli kahdessa viikossa pudonnut rajusti. |
 Kalastajia Bluefieldsin lahdella Nicaraguassa. |
Kimmo Lehtonen
Kuukausipalkka ei riitä edes puoleen perusruokakorista.
Kuusi tuntia oli Concepcion Delgado tehnyt jokimatkaa päästäkseen myymään tuotteitaan Bluefieldsin torin vähittäiskauppiaille. Ei siten mikään ihme, että kauppiaan tarjoama appelsiini maistui janoiselle pienviljelijälle.
Delgado toi pienessä veneessään muutaman 50 kilon painoisen säkin maniokin kaltaista juuresta quiquisquea, joka on kaikkien nicaragualaisten keittoruokien perusaines.
Karibian puolella ja varsinkin Bluefieldsissä juurekselle on myös aina kysyntää, sillä kreoliväestön perusruuassa rondonissa sitä haudutetaan kookosmaidossa yhdessä ruokabanaanin, maniokin, sipulin ja kilpikonnan tai savustetun sianlihan kera.
- Ei mennyt parhaalla mahdollisella tavalla, Delgado sanoo ja sylkee appelsiinin siemenet suustaan.
Kaksi viikkoa sitten hän sai säkillisestä vielä 23 euroa, mutta nyt vain 16.
- Joku on tuonut ison lastin jostain muualta, hän epäilee. Vielä viime vuonna hinta oli pysynyt tasaisesti 23 euron tuntumassa, mutta tänä satokautena vaihtelut ovat Delgadon mukaan olleet rajuja. Nyt on kotiinviemisiä vähemmän kuin pari viikkoa sitten.
Torin kulmassa sijaitsevan hotelli Caribbean Dreamin vastaanottovirkailija Juanita Clark huokaisee tuskastuneesti, kun häneltä tiedustelee, onko elämä muuttunut kalliimmaksi viime aikoina.
- Ota pari lapsistani mukaasi Suomeen, ei minulla ole enää varaa ylläpitää kolmea lasta, hän ehdottaa ja nauraa päälle.
- Monet ruokatavarat ovat vuoden aikana kallistuneet huimasti. Ja varsinkin maito, jota tässä meikäläisen taloudessa juuri nyt litroittain tarvittaisiin, Clark sanoo. Bluefieldsissä lisäksi kaikki maksaa enemmän kuin pääkaupungissa Managuassa.
Nopea kierros kulman kauppiaiden luona vahvistaa Clarkin väitteen. Riisi, pavut, sokeri ja monet muut peruselintarvikkeet ovat noin 15 prosenttia kalliimpia kuin Tyynen valtameren puoleisessa Nicaraguassa. Selitys siihen on melko yksinkertainen: suuri osa peruselintarvikkeista tuodaan sieltä Karibialle ja pelkät kuljetuskustannukset nostavat hintoja.
Valtaosa työssä harmaalla sektorilla
Maailman elintarvikeohjelman WFP:n niin sanotun tortillaindeksin mukaan nicaragualaisen maissileivän hinta nousi 28 sentistä vuoden 2006 lopussa 50 senttiin tammikuussa 2007. Tammikuussa 2008 hinta oli vielä 54 prosenttia kalliimpi ja se nousi enemmän kuin muissa Keski-Amerikan maissa.
Vuoden 2005 lopulla 25 perustuotteesta koostuva perusruokakori maksoi Nicaraguan keskuspankin tilaston mukaan 2700 cordobaa, tämän vuoden maaliskuussa 8000 eli noin 270 euroa. Maan sosiaaliturvainstituutin (INSS) mukaan keskipalkka on kuitenkin vain noin 180 euroa, josta 46 prosentin arvioidaan menevän ruokakuluihin.
Näin keskivertotyöläinen kykenisi hankkimaan vajaan neljänneksen perusruokakorista. Jos tilastoihin on uskominen, muutos on dramaattinen verrattuna vuoden 2001 tilanteeseen, jolloin keskiansioilla korista kykeni hankkimaan vielä 70 prosenttia.
Vielä dramaattisemmaksi ruokakorilaskelmat muuttuvat, kun tiedossa on, että kolme neljästä nicaragualaisesta ansaitsee alle kaksi dollaria päivässä. INSS-järjestelmän piirissä on vain vajaat 80 000 ansiotyöläistä. Väestöstä 3,5 miljoonaa on työikäistä, joista valtaosa työskentelee talouden harmaalla sektorilla.
- Nicaraguassa ruokakriisi on ollut todellisuutta jo pitkään. Se väestönosa, joka on aliravittu, on ollut sitä pitkään, sanoo ruokaturva- asiantuntija Eduardo Vallecillo. Hän johtaa yli 20:n nicaragualaisen ruokaturvakysymyksiin perehtyneen kansalaisjärjestöjen verkostoa GISSAN:ia Managuassa.
- Ruokariisin syyt ovat sekä kansainvälisiä että kansallisia. Öljyn hinnan nousu nosti tuotantokustannuksia kaikkialla ja nyt meillä on käsissä tämä kansainvälinen finanssikriisi, jonka suoria vaikutuksia ruokakriisiin Nicaraguassa on vielä vaikea analysoida.
- Maailmanpankin johto etsii nyt ratkaisua tähän kansainväliseen kriisiin. Se meitä tässä huolestuttaakin, sillä nyt halutaan etsiä ratkaisuja peruselintarviketuotannon määrän kasvattamiseksi ja esimerkiksi YK:n elintarvike- ja metsäjärjestössa FAO:ssa puhutaan jopa jonkinlaisesta uudesta vihreästä vallankumouksesta.
Vallecilon mukaan se tarkoittaa uuden teknologian ja geenimuunneltujen lajikkeiden lisääntyvää käyttöä.
- Se on siten yhtä kuin Keski-Amerikan vapaakauppasopimuksen Caftan kielteisten vaikutusten tuplaaminen, sillä Caftasta ovat hyötyneet suurtuottajat ja kansainväliset elintarvikejätit pienten ja keskisuurten tuottajien kustannuksella. Maailmanpankin esittämä vaihtoehto kriisin ratkaisemiseksi voimistaa tätä kehityskulkua.
Kansallinen politiikka pääroolissa
Toisen ruokaturvakysymysten asiantuntijan Cirilo Oteron mukaan Nicaraguan kroonisen nälkäkriisin syyt löytyvät pitkälti maan hallitusten laiminlyönneistä. Kansainväliset kriisit ja maata usein kaltoin kohtelevat luonnonvoimat, kuten kuivuus, hurrikaanit ja liialliset sateet syventävät sitä osaltaan.
- Nicaraguassa valtion rahavirrat lainojen ja teknisen avun muodossa on suunnattu vuosia vientilajikkeiden tuottajille ulkomaisen valuutan toivossa ja kotimainen perusruokatuotanto on jätetty täysin tuuliajolle.
- Viime vuosien hallitusten kylmää laskuoppia on ollut se, että peruselintarvikkeita on halvempaa tuoda kuin tuottaa kotimaassa ja siksi varsinkin kaupunkien supermarketit täyttyvätkin nykyään ulkomaisista elintarvikkeista.
Näitä kalliita tuontituotteita ei ostovoimaton maatyöläisten joukko kykene hankkimaan. Kaupunkiväestöstä sen sijaan suuri osa elää ulkomailla työskentelevien sukulaisten lähettämien ”perheavustusten” varassa, joita maahan arvellaan virtaavan miljardin dollarin arvosta vuosittain. Se on lähes yhtä paljon kuin maan vuotuiset vientitulot.
Nämä perheavustukset lisäävät myös tahtia tuottamattomuuden oravanpyörään, sillä ne valuvat lähes kokonaisuudessaan kulutukseen ja siten kasvattavat tuontitavaroiden kysyntää. Paikallisen tuotannon elvyttämiseen niitä ei käytetä. Vielä ei ole olemassa laskelmia siitä, kuinka paljon Yhdysvaltain finanssikriisi vaikuttaa tähän rahavirtaan.
Pari vuotta vallassa olleen sandinistihallituksen pyrkimykset saavat varauksellista kiitosta Vallecillolta, sillä maaseudulle on viety eri ohjelmien muodossa resursseja. Niiden arviointi kestävien tulosten osalta on hänen mukaansa kuitenkin vielä vaikeaa.
Sandinistihallituksen yhtenä keskeisenä mielenkiinnon kohteena on Vallecillon mukaan ruokaturvan parantaminen. Varsinkin laajalle talouden epäviralliselle sektorille on kohdistettu hankkeita, kuten ruokaturvan parantamiseen tähtäävä Nollanälkä (Hambre Zero) - ja mikroluottoja naisille myöntävä Nollakorko (Usura Zero) -hankkeet.
Paikallinen ruoka ratkaisuksi
Clarkin lasten maitovajausta miettiessä tulee mieleen Nicaraguan karjatalousalueen Chontalesin Camoapassa sijaitseva menestyvä osuusmeijeri, jota Suomen kehitysyhteistyö aikoinaan rahoitti 15 vuotta. Nyt meijeri pärjää omillaan ja välillä maitoa ostettaisiin enemmän kuin tuottajat heille pystyvät toimittamaan.
- Kolmen viime vuoden aikana tuotanto on ollut kovassa kasvussa. Meijeri ostaa 38000 litraa maitoa päivässä, ja siitä tulee 4500 kiloa juustoa, tuotantopäällikkö Flores laskeskeli toimistossaan muutama kuukausi sitten.
Clarkin lapsille, kuten noin parille miljoonalle muullekin nicaragualaislapselle soisi päivittäisen kohtuuhintaisen maitoannoksen vaikka Camopan osuuskunnan tuottajilta, mutta naapurimaakunnan kotimarkkinat jäävät kilpailussa toiseksi, kun meijerin juusto myydään Yhdysvaltoihin, Meksikoon ja El Salvadoriin hyvällä hinnalla.
Chontalesin alueen maidontuottajat ovat oiva esimerkki niistä harvoista tuottajista, jotka - ovat hyötyneet kolmatta vuotta sitten solmitusta Keski-Amerikan vapaakauppasopimuksesta Caftasta. Nicaraguassa se paransi joidenkin perustuotteiden, kuten merenelävien, sokeriruo’on ja siitä jalostettavan etanolin, lihan ja maitotuotteiden vientiä.
- Maan koko kehitystä ajatellen talouden malli on kuitenkin väärä ja se pitäisi muuttaa, Vallecillo sanoo. Nyt pienmaanomistajia houkutellaan myymään tai vuokraamaan maansa sokeriruo’on kasvatukseen eli etanolin tuotantoa varten, ei perushyödykkeiden tuottamiseksi kansallisille markkinoille.
Vallecillon mukaan ruokakriisi on luonteeltaan hiukan erilainen kaupunki- kuin maaseudun väestön keskuudessa. Yleinen tendenssi on ollut pitkään kuitenkin se, että maaseudun pientuottajista on tullut maaseudun työläisiä tai siirtolaisia ja siten sosiaaliselta asemaltaan täysin rinnastettavissa kaupungin palkkatyöläisiin.
- Kaikki he – varsinkin maaseudun nuoret – jotka ovat tulleet maaseudulta kaupunkiin ja menneet esimerkiksi vapaatuotantovyöhykkeille töihin, eivät enää palaa maaseudulle ja ryhdy pientuottajiksi. Vapaatuotantovyöhykkeillä maksettavat palkat ovat noin puolet perusruokakorin hinnasta, joten ruokaturvatilanne heidän osaltaan on vaikea.
- Täytyy tuottaa paikallisesti ruokaa, se on ainoa ratkaisu, Vallecillo uskoo Vain siten voidaan turvata maanviljelijöiden elinolosuhteet, pitää paikalliskauppa käynnissä ja turvata koko väestön ruokaturva.
