Urheiluala vastuullisuustalkoisiin
Jukka Pääkkönen
Kun kansainvälinen Play Fair -verkosto huhtikuussa julkisti tuoreimman raporttinsa, syytettyjen lista tuntui jotenkin masentavan tutulta. Nike, Adidas, Reebok, Umbro, Fila, Mizuno, Kappa ja Puma. Ja mitä niitä nyt onkaan, toinen toistaan tunnetumpia maailmanluokan merkkejä, jotka kaikki yhdistetään mainosten mielikuvissa reippauden, terveyden, urheilullisuuden ja nuoruuden hyveisiin.
Reilu pelikään ei ole urheilubrändien markkinointiosastoille vieras termi. Voitontahdon lisäksi moni yhtiö haluaa liittää tuotteisiinsa rehdin kilvoittelun ja vastuullisuuden arvoja ja ankkuroituu urheilumaailmaan ja urheilijoihin avokätisillä sponsorisopimuksilla. Useimmilla on omat eettiset koodistonsa, joista vanhimpia on kehitelty ja sovellettu pian kaksi vuosikymmentä.
Ja mitä tapahtuukaan pallojen, tossujen, paitojen ja shortsien tuotantoketjussa? Ylipitkiä työpäiviä, köyhyyttä ylläpitäviä palkkoja ja kasvavaa epävarmuutta työsuhteen jatkumisesta. Näistäkö aineista on suuret urheiluyhtiöt todellisuudessa tehty?
Moni aiheeseen jo hieman perehtynyt lukee Play Fair -raporttia ristiriitaisin tuntemuksin. Pitihän olla jo yleisesti tiedossa, että vaate- ja kenkäteollisuuden kehnoimmat työpaikat eivät ole merkkiyhtiöiden tehtailla eivätkä edes niiden alihankintaketjussa. Eivätkö työolojen paariaa ole tuntemattomat valmistajat, joiden tuotteita myydään merkittöminä halpaostoksina maailman tarjoustaloissa ja joiden työoloja kukaan ei edes yritä valvoa? Eivätkö juuri brändit ole viime vuosina määrätietoisesti ponnistelleet karistaakseen harteiltaan hikipajayhtiön leiman ja synnyttääkseen aitoja parannuksia tavaransa tuotantoketjussa? Ja eikö ammattiyhdistysliikekin ole pyrkinyt yhteistyöhön juuri näiden brändiyhtiöiden kanssa?
Totta, mutta…
Play Fair -raportti palauttaa karulla tavalla maan pinnalle ne, jotka luulivat ulkomaisten investointien ja nopean talouskasvun synnyttävän automaattisesti säällisiä työpaikkoja kehitysmaiden köyhille. Urheiluvaatteiden ja välineiden tuotanto useissa tutkituissa maissa on kasvanut huimasti, samoin alan markkinoita hallitsevien harvojen suuryhtiöiden liikevaihto ja voitot. Tämä ei ole riittänyt nostamaan alan satoja tuhansia ja miljoonia työntekijöitä ylös köyhyydestä. Paikoitellen suhteellinen kurjistuminen on suorastaan pahentunut.
Raportti on terveellistä luettavaa myös niille, joiden mielestä yritysten omat eettiset koodistot ja valvontajärjestelmät ovat riittävä ratkaisu epäinhimillisten työolojen ongelmaan. Tehdasselvitykset paljastavat ammottavia aukkoja sosiaalisesta valvonnasta, jonka rakentamiseen ja toteuttamiseen yhtiöt ovat uhranneet miljoonia.
Onneksi ay-liikkeen ja kansalaisjärjestöjen raportti ei ole tykkänään lohdutonta luettavaa. Vastuulliseen kritiikkiin kuuluu vaihtoehtojen ehdottaminen, ja niitä Play Fair -verkosto yrityksille tarjoaa.
Ensinnäkään verkosto ei tuomitse yritysten omia eettisiä koodistoja tyystin kelvottomiksi, vaan kannustaa niitä jatkamaan ponnisteluja. Raportti antaa merkkiyhtiöille tunnustusta esimerkiksi siitä, että ne ovat onnistuneet rajoittamaan järjetöntä ylitöiden teettämistä sopimusvalmistajiensa tehtaissa. Paha vain, että tehtailijat ovat kehitelleet ylitöiden tilalle muita järjestelmiä, joiden avulla työntekijöiden kannalta sietämätön tahti voi jatkua.
Oleellista on, että Play Fair -verkosto ehdottaa jättiyhtiöille laajapohjaista yhteistyötä, jolla alan työoloihin tehtäisiin riittävän näkyvä ja laajalti vaikuttava parannus. Yhtiöiden pitäisi siis pystyä sopimaan yhteisistä tavoitteista ja niiden toteutuksesta paitsi keskenään – siis kilpailijoidensa kanssa – myös ay-liikkeen ja kampanjaverkostojen sekä urheilujärjestöjen kanssa.
Play Fair -raportti kirjaa yhteistyöhankkeelle jo selkeät ja aikataulutetut tavoitteet. Pallo lentää näin brändeille ja kisajärjestäjille, ja katse suuntautuu jo ohi Pekingin: kohti Etelä-Afrikkaa, Vancouveria ja Lontoota.
