 Työntekijät odottelivat epätietoisina suljetun tehtaan ulkopuolella. Kuva Larri |
Herbert Jauch
Malesialaisen Ramatex-yhtiön seikkailu Namibiassa on malliesimerkki siitä, miten ulkomaisia sijoituksia ei pidä hoitaa.
Ramatexin Windhoekin vaate- ja tekstiilitehdas suljettiin 6. päivänä maaliskuuta 2008. Tehtaan sulkeminen merkitsi loppua yhdelle Namibian itsenäisyyden ajan kiistanalaisimmista ulkomaisista sijoituksista.
Keskiviikkoiltapäivänä 5. maaliskuuta Ramatexin työntekijät passitettiin normaalia aikaisemmin kotiin syytä kertomatta. Seuraavana päivänä työntekijät menivät tavalliseen tapaan työpaikalleen vain huomatakseen tehtaan porttien olevan kiinni. Vasta iltapäivällä tehtaan johto ilmoitti irtisanomisista ja tehtaan sulkemisesta saman tien.
Tapa, jolla tekstiiliyritys Ramatexin tehdas Namibiassa lakkautettiin, oli yksi osoitus lisää siitä, miten yritys laiminlyö sekä työntekijöitään että isäntämaitaan. Ramatexin onnistui huijata Namibiaa, erityisesti sen hallitusta, lukuisia kertoja. Yritys antoi väärää tietoa ja salasi todelliset pyrkimyksensä käyttää Namibiaa pelkästään väliaikaisena tuotantomaana.
Kun laki vapaatuotantoalueista (Export Processing Zones, EPZ) hyväksyttiin Namibiassa vuonna 1995, maan johto perusteli päätöstään sillä, että sekä ulkomaiset ja kotimaiset sijoitukset olivat tuottaneet pettymyksen viitenä ensimmäisenä itsenäisyyden vuonna. Vapaatuotantoalueet nähtiin ainoana ratkaisuna korkeaan työttömyyteen.
Laissa mentiin jopa niin pitkälle, että siinä luovuttiin työlainsäädännön noudattamisesta näillä alueilla, jotta sijoittajat eivät olisi pelästyneet työtaistelujen mahdollisuutta. Namibialaiset ammattijärjestöt vastustivat työlainsäädännön hylkäämistä, koska se rikkoi sekä kansainvälisen työjärjestön ILOn yleissopimusta että Namibian perustuslakia. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen päästiin ”kompromissiin”, jonka mukaan vapaatuotantoalueilla tulee noudattaa työlainsäädäntöä, mutta lakot ja työsulut ovat kiellettyjä viiden vuoden ajan.
Ramatexin ei tarvinnut maksaa mistään
Namibialainen tutkimuslaitos LaRRI teki vuonna 1999 mittavan tutkimuksen Namibian vapaatuotanto-ohjelmasta. Tutkimus osoitti, että alueilla ei ollut onnistuttu saavuttamaan hallituksen tavoitteita luoda 25 000 työpaikkaa ja helpottaa Namibian tuotantoteollisuuden käynnistämiseen tarvittavan osaamisen hankkimista ja teknologiasiirtoa.
Vuonna 2001 Namibia ei ollut vielä onnistunut houkuttelemaan maahan suuria tuotantolaitoksia vapaatuotanto-ohjelmansa avulla. Tilanne kuitenkin muuttui, kun kauppa- ja teollisuusministeriö ilmoitti, että se oli onnistunut nappaamaan miljardin Namibian dollarin arvoisen kaupan Etelä-Afrikan ja Madagaskarin nenän edestä.
Kauppa varmistettiin tarjoamalla Ramatexille jopa suurempia myönnytyksiä kuin muille vapaatuotantoalueen yrityksille. Etuihin kuuluivat muun muassa väliaikaiset vapautukset yritysverosta, voittojen ilmainen kotouttaminen ja myyntiverovapaus.
Ministeriö toi mukaan puolijulkiset vesi- ja sähkölaitokset sekä Windhoekin kunnan. Se myös kokosi kannustinpaketin, joka sisälsi valtion tukemia vesi- ja sähköresursseja, maaverovapauden 99 vuodeksi sekä yli 100 miljoonaa Namibian dollaria tehtaan rakentamiseen, mikä piti sisällään myös vaadittavan sähkö-, vesi- ja viemäröinti-infrastruktuurin rakentamisen. Näitä investointeja perusteltiin sillä, että yhtiö tulisi luomaan lähes 10 000 työpaikkaa.
Tehtaassa valmistettiin verovapaasti Länsi-Afrikasta tuodusta puuvillasta tekstiilejä Yhdysvaltain markkinoille. Ramatex päätti aloittaa toiminnan eteläisessä Afrikassa, koska se halusi hyötyä Afrikan ns. Agoa-laista (African Growth and Opportunity). Laki sallii verottoman viennin Yhdysvaltoihin sellaisista Afrikan maista, jotka täyttävät tietyt Yhdysvaltain hallituksen asettamat ehdot.
Ensimmäinen uhri:työoikeudet
Ramatex nousi otsikoihin jo ennen kuin se aloitti toimintansa vuonna 2002, ja siitä tuli Namibian puhutuin investointihanke. Keskustelua heräsi yhtiön toiminnan valtaisista mittasuhteista, uuden teollisuudenalan käynnistymisestä ja yhtiön ympäristövaikutuksiin ja työoloihin liittyvistä ongelmista. Toiminnan mittavuuden vuoksi Namibian hallitus uskoi, että yhtiö voisi osaltaan vähentää maan korkeaa työttömyyttä.
LaRRI teki Ramatexistä tutkimuksen vuonna 2003. Tutkimuksessa löydettiin lukuisia työntekijöiden oikeuksien rikkomuksia. Yhtiössä oli esimerkiksi pakotettu kaksi työnhakijaa raskaustestiin, jätetty sairaslomalaisten palkkoja maksamatta, maksettu hyvin alhaisia palkkoja, jätetty maksamatta korvauksia onnettomuuksista, ja oltu avoimen vihamielisiä ammattijärjestöjä kohtaan.
Lisäksi työsuojelutoimet olivat olleet riittämättömiä ja esimiehet olivat kiusanneet alaisiaan. Jännitteet olivat yltyneet riidoiksi asti monta kertaa, kun yhtiö oli kieltäytynyt korjaamasta epäkohtia.
Vuoden 2006 syyskuussa yhtiö ei ollut vieläkään nostanut palkkoja ja se väitti, että sen Namibian-toiminnot olivat tappiolliset. Ramatexin työntekijöiden kärsivällisyys oli kuitenkin loppunut, ja he ilmoittivat ryhtyvänsä lakkoon, ellei palkkoja korotettaisi selvästi.
Yhtiö kieltäytyi suostumasta työntekijöiden vaatimuksiin, joten he menivät lakkoon lokakuussa 2006 ja toiminta keskeytyi. Kahdessa päivässä työntekijöiden onnistui saada se, missä neljän vuoden neuvotteluissa oli epäonnistuttu: tuntipalkkoja nostettiin kolmesta neljään Namibian dollariin ja työntekijöille annettiin tiettyjä etuisuuksia kuten asumis- ja matkatukea.
Koko sen ajan, kun Ramatex toimi Namibiassa, se käytti suurta määrää aasialaista työvoimaa pääasiassa Kiinasta, Filippiineiltä ja Bangladeshista. Vaikka yhtiö väitti, että nämä työntekijät olivat työharjoittelussa, suurin osa heistä oli tavallisia tuotantotyöntekijöitä, joiden peruspalkka oli 300–400 Yhdysvaltain dollaria kuussa. He saivat siten korkeampaa palkkaa kuin namibialaiset työtoverinsa; yhtiö ilmeisesti uskoi, että aasialaiset työntekijät olivat tuotteliaampia.
Aasialaisten työntekijöiden tuominen maahan oli myös osa yhtiön hajota ja hallitse -politiikkaa. Työntekijät jaettiin kansallisuuksien mukaan, heille maksettiin erisuuruisia palkkoja eivätkä he osanneet kunnolla kommunikoida keskenään. Tämän seurauksena Ramatexin työntekijät ryhtyivät harvoin yhdessä toimiin epäkohtien selvittämiseksi.
Ramatexin taloudellinen merkitys
Ramatexin Namibian-toimintojen ollessa kuumimmillaan vuonna 2004 yhtiö työllisti tytäryhtiöineen noin 7000 työntekijää, joista 1000 oli aasialaisia siirtotyöntekijöitä. Vuonna 2005 ja 2006 tehtyjen vähennysten jälkeen (mukaan lukien erään tytäryhtiön alasajo) henkilöstöä oli jäljellä enää 3400 (joista 400 oli aasialaisia siirtotyöntekijöitä) vuoden 2007 alussa ja 3000 saman vuoden lopussa.
Tämä kehitys oli selvä merkki siitä, että Ramatex suunnitteli Namibian-toimintojensa lakkauttamista osana kansainvälistä suuntausta siirtää tekstiilituotanto Afrikasta Aasiaan. Kansainväliset tekstiilikiintiöt poistuivat vuonna 2005, ja vaikutukset olivat havaittavissa kaikkialla Afrikassa.
Ramatexin väitetyt 500 miljoonan Namibian dollarin eli noin 40 miljoonan euron tappiot vaikuttavat valheellisilta. Työvoimakustannukset olivat LaRRin tietojen mukaan 11 prosenttia vientituloista vuonna 2004 ja noin 16 prosenttia vuonna 2006. Ramatex ei maksanut Namibiassa lainkaan veroja, se sai veden ja sähkön alennettuun hintaan eikä se joudu maksamaan tuontimaksuja Yhdysvalloissa. Yhtiön on siksi ollut lähes mahdotonta tehdä tappiota Namibiassa, joten Ramatexin väitteiden todenperäisyyttä on syytä epäillä.
Ramatex on tyypillinen esimerkki monikansallisesta yrityksestä, joka pelaa globalisaatiopeliä. Sen Namibian-toimintoja ovat leimanneet erimielisyydet, ratkaisemattomat kiistat ja jännitteet.
Kaiken kaikkiaan Ramatexin Namibian-vierailu oli Namibialle katastrofi. Hallitus unohti sääntelijän roolinsa, ja jotkut hallituksen viranomaiset käyttäytyivät kuin yhtiön pr-henkilöt. He puolustivat Ramatexia työntekijöiden, ammattiliittojen ja namibialaisten kansalaisjärjestöjen arvostelua vastaan.
Tapaus Ramatex osoittaa, millaisia ongelmia syntyy, jos kaikki ulkomaalaiset sijoitukset otetaan vastaan ajatellen, että niistä on aina hyötyä. Avoimien ovien sijaan Namibiassa – ja ja Afrikassa ylipäätään – olisi otettava käyttöön valikoiva malli, jossa investoinnit kanavoidaan sellaisille strategisille aloille, joita ne voivat pitkällä tähtäimellä hyödyttää. Eräissä Kaakkois-Aasian maissa tässä on jossakin määrin onnistuttu. Malli edellyttää erittäin selkeää ja strategista suunnitelmaa, joka ei perustu sokeaan uskoon ulkomaisten investointien kaikkivoipaisuudesta kehitysongelmien ratkaisussa.
Kirjoittaja on tutkija ja LaRRIn (Labour Resource and Research Institute) entinen johtaja.
Käännös Minna Hjort
Labour Resource and Research Institute
Vuonna 1998 perustettu, Namibian ay-liikettä tukeva tutkimus- ja koulutuskeskus Labour Resource and Research Institute (LaRRI) tuottaa sekä organisaatiotutkimuksia että poliittisaiheisia tutkimuksia. LaRRI tekee myös tilaustutkimuksia liitoille, kansalaisjärjestöille, kansainvälisille organisaatioille ja Namibian viranomaisille.
Namibian ay-liikkeellä ei ole resursseja laajaan tutkimustoimintaan, mutta LaRRI on toteuttanut ay-liikkeen kannalta monia tärkeitä selvityksiä. LaRRI järjestää myös koulutusta ay-aktiiveille eri puolilla maata saattaakseen tutkimustulokset laajemman yleisön tietoisuuteen. Vuodesta 2002 LaRRI on järjestänyt yhteistyössä muiden eteläisen Afrikan alueella toimivien organisaatioiden kanssa ns. pitkiä ay-kursseja (labour diploma). LaRRI on myös aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija, jonka lausuntoja pyydetään ja julkaistaan.
