| EETTINEN VALVONTA LÄHTÖTELINEISSÄ |
Jukka Pääkkönen
Amerin viestintäjohtaja Max Alfthan ilmoittaa Työmaana maailma -lehden haastattelussa, että merkkituotteiden reiluus ja eettisyys on yhtiön perusliiketoiminnan osa, jonka se on ottanut ohjelmaansa "markkinavoimien" vaatimuksesta. Maailman tunnetuimpiin kuuluvan merkkiyhtiön Niken tapaus ei ole päässyt unohtumaan kuluttajilta, siksi myös maailman suurin urheiluvälineyhtiö Amer on ottanut käyttöön oman eettisen koodistonsa.
Suomalaisten ei kenties kannattaisi muistella kovin äänekkäästi Niken historiaa kuluttajaliikkeiden maalitauluna. Muistelu johdattaa ajatukset nykytilanteeseen, eikä vertailu välttämättä ole suomalaisille mairitteleva. Tässä lehdessä julkaistavat haastattelut viittaavat pikemminkin siihen, että eettinen vastuunotto ja urheilutavaran tuotantoketjun uskottava valvonta ovat meillä vasta lähtötelineissä.
Kuluttajakampanjoissa vuosia sitten ryvettynyt Nike kuuluu nykyään niihin merkkiyhtiöihin, jotka ovat julkistaneet tuotantoketjunsa, siis kertoneet ostavalle yleisölle alihankkijatehtaittensa nimen ja sijainnin. Kun Nike lopetti ensimmäisenä salailun, perässä seurasivat nopeasti Levi Strauss, Reebok, Asics, Puma ja Timberland. Uusia avauksia on vireillä kaiken aikaa.
Useat suuret vaatetus- ja kulutustavarayhtiöt ovat rakentaneet itselleen yksityiskohtaisen eettisen koodiston ja mittavan valvontajärjestelmän, jolla jopa kiinalaisia alihankkijoita yritetään pitää varpaillaan. Amerikkalainen vaatetusjätti GAP ylpeilee auditoijaverkostolla, joka kattaa 25 maata ja 40 kieltä.
Edistyneimmät yhtiöt ovat silti ottaneet jo seuraavan askelen. Ne ovat tajunneet, ettei sosiaalisen vastuun valvonta voi olla loppuun saakka uskottavaa, jos se perustuu vain yhtiön omaan, sisäiseen kontrolliin tai yhtiön palkkaamien, ulkopuolisten konsulttien satunnaisiin tarkastuskäynteihin. Niinpä esimerkiksi Nike seurustelee ammattiyhdistysliikkeen kanssa alihankkijoidensa kouluttamisesta ja valvontayhteistyöstä.
Suomessa Amerin viestintäjohtaja ilmoittaa, ettei yhtiöllä ole aikeita lisätä tuotantoketjunsa ja valvontansa läpinäkyvyyttä. Amer pitää strategisesti tärkeämpänä salata materiaalitoimittajat kilpailijoilta kuin torjua jo ennakolta mahdollista imagolommoa.
Maailman suurin urheiluvälineyhtiö ei myöskään tiedä, kuinka moni sen alihankkijoista on riippumattomien tarkastuslaitosten sertifioima. Kuluttajalla on siis ainoastaan Amerin sana takeena siitä, että yhtiön tuotemerkeillä koristetut tossut, mailat ja sauvat on valmistettu ihmisarvoisissa työoloissa.
Amer ei ole suinkaan ainoa näin toimiva urheilualan yhtiö. Siksi ei ole suurikaan ihme, että yhtiöiden sponsorirahalla osittain elävät urheiluorganisaatiot voivat heittäytyä autuaan tietämättömiksi rahoittajiensa eettisestä kuntoisuudesta.
Suomen Olympiakomitean pääsihteeri Jouko Purontakanen sanoo rehellisesti, että sponsoritavaran valinnassa painaa raha eikä tuotteen reiluus tai muu eettisyys. Hiihtoliiton toimitusjohtaja Jari Piirainen myöntää suoraan, että liiton käsitys välineitten alkuperästä ja eettisestä laadusta perustuu enemmän uskoon kuin tietoon.
Ensimmäinen askel muutosta kohti on tietenkin se, että omat rajoitukset ja valvonnan vaikeus myönnetään. Toisen askelen ottamista helpottaa, että urheilujärjestöillä on - doping-julkisuudesta huolimatta - kosolti myönteistä kokemusta myös urheilun reilua peliä eteenpäin vievästä kampanjoinnista. Tämä antaa eväitä viritellä rakentavaa keskustelua myös sponsorivälineiden reiluudesta.
Kuten Amerin viestintäjohtaja todistaa, markkinavoimat vaativat alan yhtiöiltä selkeää näyttöä eettisyydestä. Jatkossa näytöksi ei riitä pelkkä kauppiaan sana. Merkittävimmät urheiluyhtiöt joutuvat väistämättä avaamaan keskustelun siitä, miten ja kenen kanssa ne haluavat ja voivat tavaraketjunsa tuotanto-oloja valvoa.
Kirjoittaja on Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskuksen SASKin tiedottaja.
