Suvi Arapkirli
Asuin Lontoossa neljätoista vuotta. Punaisen nenän arvoitus ei ainoastaan ratkennut. Lopulta ryhdyin itsekin kannattamaan ääliömäisen muovisia, punaisia neniä.
Omasta mielestäni olin jo oivasti edistynyt brittiläisissä käytöstavoissa.
Olin oppinut, että puolitutunkin tavatessaan täytyy teeskennellä innostusta. Ja pitää muistaa huudahtaa "Hello Sandra!!" eikä vain narahtaa haalealla arkiäänellä "Hello". Olin ylpeä, kun lapsoseni osasi englantilaisen hoitajan englantilaisen papukaijan ansiosta sopertaa aivan aidolla lontoolaismurteella "Whassup man?" Olin oppinut pyytämään vuolaasti anteeksi, kun joku töni minua täpötäydessä bussissa.
Mutta tästä minua ei kukaan ollut varoittanut.
Vien lapseni neuvolan kolmivuotistarkastukseen, ja tuiki asiallinen lääkäritätimme avaa oven kirkkaanpunaiset Peppi Pitkätossu -sukat jalassaan. Hän nyökyttelee meille rauhallisesti hyvät päivät, vaikka päässä on tekonailonista kiharrettu kirkkaanpunainen peruukki. Ja ylt'ympäri tätä askeettista kunnallislääkärin huonetta roikkuu erilaisia punaisia neniä.
En sano mitään. Lapsi selviää kunnialla palikkatesteistään, ja painokin on hilautunut ylöspäin aivan ankarimpia neuvoladiktatuurin käyriä noudattaen.
Minä mietin ahdistuneena, onko näihin tuloksiin luottamista. Mitä jos Peppi Pitkätossulta jäi joku hirvittävä kehitystaantuma huomaamatta? Haluanko, että tyttäreni tutkii hellyttävä anarkisti, vaikka rakastinkin Peppiä jo lapsena?
Vuosien varrella punaisten nenien arvoitus selvisi. Punaista nenää kantava poliisipäällikkö, joka käy sponsoroidun mutapainiottelun samanlaista nenää kantavaa palopäällikköä vastaan - kumpikin pukeutuneena punaisiin verkkareihin! - ei tuntunut enää miltään.
Typeryyksien harjoittaminen, naurettava pukeutuminen, mölöimmätkin kilpailut yhtenä päivänä vuodessa alkoivat tuntua ihan täysjärkisten ihmisten puuhastelulta.
Olin vihdoinkin ymmärtänyt, että tässä harjoitetaan hyväntekeväisyyttä.
Ja luoja että tämä järjestelmä toimi.
Systeemi imaisi minutkin mukaansa aivan huomaamatta. Minutkin, vannoutunut ulkomaalainen, ehdollistettiin pitämään punanenäistä rahan keräämistä ainoana sosiaalisesti hyväksyttävänä toimintamallina kerran vuodessa.
Leivoimme muffinsseja koulun nenämyyjäisiin. Kuorrutimme ne jollain punaisella elintarviketahnalla, jota en olisi normaalioloissa hyväksynyt eettisistä syistä edes rotanmyrkyksi.
Metsästimme irtokolikoita taskuista, laukkujen pohjilta ja sohvan sisältä. Veimme ne punaisessa pussukassa balettikerhon hyväntekeväisyystyllitanssiaisiin, jonne kaikki saapuivat tietystikin punaiset nenät päässä.
Liimauduimme varsinaisena nenäiltana television ääreen katsomaan BBC:n nenäspektaakkelia. Nauroimme maan loistavimpien lavakoomikoiden surkeaa makua osoittavalle sierainhuumorille. Arvostimme kovasti sitä, että BBC:n omahyväiset poliittiset toimittajat "päästivät hiuksensa valloilleen", kuten englantilainen sanonta kuuluu, eli nolasivat itsensä jonkin hyväntekeväisyyssponsorisopimuksen takia.
Kun koko kansakunta lahjoittaa vähän, niin siitä kertyy valtava summa rahaa hyväntekeväisyyteen.
