Anna Berghäll
Mahdollisuus päästä aidosti paikallisten ihmisten pariin innosti Kirsi Niemelän osallistumaan SASKin työprikaatiin Brasiliassa. - Sademetsien kohtalo jäi vaivaamaan pitkäksi aikaa, hän sanoo.
Kirsi Niemelä osallistui SASKin Amazonas-työprikaatiin viime vuoden marras-joulukuussa. Keväinen 40-vuotissyntymäpäivä inspiroi tekemään jotain repäisevää.
- Olen ammattiosastomme taloudenhoitaja ja saan kaikki SASKin laput. Kun kuulin Brasiliasta, innostuin heti. En ole matkustanut paljon, mutta halusin päästä paikallisten pariin ja työprikaati tarjosi siihen mahdollisuuden. Olen kerran käynyt Kanarialla, ja se oli kyllä niin hirveää, että, Niemelä kauhistelee. Hän työskentelee sähköasentajana ABB:n tuulivoimageneraattorilinjalla Helsingin Pitäjänmäessä.
Vähän matkustavan imago uhkaa romuttua heti kättelyssä, kun Niemelä haastattelun lomassa järjestelee matkaa Marokkoon. Myöhemmin keväällä on tarkoitus käydä vielä Krakovassa.
- Tähän sattui nyt joku ihme matkabuumi, hän päivittelee naureskellen.
Työprikaatin hinta-arvio kallistui ennakoidusta 500 euroa öljyn hinnannousun ja monien Brasilian sisäisten lentojen vuoksi. Tämä karsi osallistujia, niin että lopulta Alter do Chaon kylään Santaremin kaupungin kyljessä matkusti kymmenen prikaatilaista.
"Levän määrä oli järkyttävä"
Prikaatilaiset lensivät São Paulon ja Manauksen kautta Santaremiin. Ensimmäiset kolme viikkoa kuluivat kyläyhteisöihin tutustuessa, paikallisia ay-aktiiveja ja yhteistyökumppaneita tavatessa ja jonkin verran remonttityötä tehdessä.
Viimeisen viikon jokiristeilyn pitkin Rio Tapajòsia Kirsi Niemelä nostaa koko matkan kohokohdaksi. Paikallisten kohtaaminen silmästä silmään oli avartavaa. Toisaalta sademetsän kohtalo jäi kaivelemaan mieltä pitkäksi aikaa. Valkoiset hiekkarannat hivelivät silmää, mutta:
- Levän määrästä joessa tuli vähän epätoivoinen olo, kun se oli niin järkyttävä. Hakkuut ovat aiheuttaneet kuivuutta ja leväkasvuston lisääntymistä. Vesi oli seitsemän metriä alempana kuin normaalisti.
Sademetsien tilasta on puhuttu 1970-luvulta lähtien, mutta näihin vuosiin asti metsää on hakattu ja poltettu noin 20 000 neliökilometriä vuodessa, Brasilian hallituksen ilmoituksen mukaan vuonna 2004 "enää" 9000 neliökilometriä.
Uusin villitys on nopeasti kasvava eukalyptus, josta saadaan näppärästi paperiteollisuuden raaka-ainetta. Sademetsää kaatuu eukalyptuksen ja nykyään joka elintarvikkeeseen lisättävän soijan tieltä. Suurmaanomistajat häätävät keräilytaloudessa eläviä ihmisiä kuten kuminkerääjiä pois näiden perinteisiltä asuinalueilta. Soijaparonien puristuksessa elävät myös suomalaisten isännät Santaremin alueella.
Brasilian sademetsät ovat koko maailman keuhkot, ja niiden lajikirjo on lievästi sanottuna ihmeellinen. Kirsi Niemelä oli pahoillaan huomatessaan, että sademetsien arvostus on melko alhainen paikallisten keskuudessa.
- Luonnon kanssa sopusoinnussa eläminen on niin tärkeää. Tsunami oli hyvä muistutus siitä, miten raskaasti luonto voi näpäyttää. Sademetsän asukkailla on vielä suora kosketus luontoon, mutta sitä mukaa kun he kuulevat kaupunkielämästä, he alkavat ihannoida sitä.
- Vierailimme koulussa, jonka opettaja kertoi, että he joutuvat aloittamaan oppilaiden itsetunnon rakentamisesta, koska nämä häpeävät intiaanitaustaansa. Se tuntui ihan hassulta, kun mietti, miten arvostettu sademetsä on Suomessa.
Ilahtuneena Niemelä kertoo panneensa merkille myös, että kouluja oli köyhimmissäkin kylissä, ja että niiden opettajat olivat todella motivoituneita. Monet koulut myös panostavat ympäristökasvatukseen.
Köyhyys näkyi muun muassa lasten silmissä: Niemelän havainnon mukaan lähes jokaisella lapsella oli jonkinlainen silmäsairaus.
"Tekemistä oli hirveästi"
Prikaatilaisten isäntinä olivat tuttuun tapaan Santaremin maatyöläisten liitto STR ja kuminkerääjien liitto CNS. Työn osuus ei työprikaateissa varsinaisesti ylikorostu, koska matkalaisilla teetettävän työn pitää olla sellaista, jota kaikki osaavat tehdä ja jonka teettämisestä ei aiheudu isännille liikaa kustannuksia. Työprikaati vaihtoi päiväkodin palmukaton ja maalasi kuminkerääjien pääkonttorin betoniseinät.
- Jonkin verran siivosimme Alter do Chaon rantoja santaremilaisten viikonlopunviettäjien jäljiltä. Vaikka varsinaista työtä ei ollut paljon, tekemistä oli hirveästi. Meillä piti olla yksi oikea vapaapäivä, mutta silloinkin lähdimme Santaremiin, Niemelä sanoo ja kertoo olleensa todella tyytyväinen tiiviiseen ohjelmaan.
- Kävimme retkillä katsomassa sademetsän avohakkuita ja soijaviljelmiä, kuuntelimme ay-aktivistien luentoja ja tapasimme eri kansalaisjärjestöjen edustajia. Amazonasilla erilaiset asukasyhdistykset, ay-järjestöt ja katolinen kirkko tekevät tiivistä yhteistyötä.
Pelkän kuherruskuukauden tunnelmissa matka Amazonasiin ei sujunut, vaikka kielteisimmäksi asiaksi taisivat nousta "ikosiksi" ristityt heinäsirkat, joita läsähteli alkumatkasta päin prikaatilaisia riesaksi asti.
- Minulla oli etukäteen vähän sellaista ajatusta, että kansainvälinen apu ei aina ole ihan loppuun asti mietittyä. Brasiliassa näin, miten tottuneita jotkut ihmiset ovat korruptioon ja siihen, että he saavat kaiken valmiina. Joskus apu passivoi ja pitäisi miettiä, mikä on järkevin tapa auttaa, että ihmiset saisi itse osallistumaan.
Niemelä pitää tiedonvälitystä yhtenä työprikaatien tärkeimmistä tehtävistä. - Kyllähän se lisää suvaitsevaisuutta, että tuolla käy.
Joskin kotimaassakin on hyvin voinut tutustua eri kulttuureihin, kun työkavereita on 60-70 eri maasta.
Niemelää puraisi Brasiliassa äkäinen lattarikärpänen. Sikäläiset kulttuurit alkoivat kiinnostaa niin, että Amazonasin-matka jää tuskin viimeiseksi kosketukseksi mantereeseen.
- Olen ihmisenä sellainen, jonka pitää itse nähdä asiat. Tällä kertaa luontopuoli kosketti enemmän kuin matkan ay-osuus. Hirveän paljon kauemminkin olisin ollut, hän sanoo.
(Kuvat: Kirsi Niemelä)
Työprikaati 2006: Suuntana Santo Domingo
