Jukka Pääkkönen
StoraEnson toimitusjohtaja Jukka Härmälä arvioi alkuvuodesta, että selluteollisuuden uudet investoinnit Suomeen ja muihin pohjoismaihin alkavat olla tehdyt. Jatkossa alan teollisuus pystyttää kattiloitaan mm. Etelä-Amerikkaan, missä kuitupuu kasvaa nopeasti ja työvoima on halpaa.
Arvio ei ole yllättävä, ja suunta muillakin aloilla on selvä. Suomeen investoineet yhtiöt hakeutuvat halvan työvoiman ja kasvavien markkinoiden perässä Aasiaan, Etelä-Amerikkaan ja itäiseen Eurooppaan. Miten uudet avaukset toteutetaan ja millaisin seurauksin, mitä siirtymä jättää jälkeensä tänne ja millaista yritys- ja tuotantokulttuuria uusissa maissa toteutetaan? Tämä pohdinta on suomalaisessa yritysmaailmassa vasta aivan alkutekijöissään.
Monella paikkakunnalla on ehtinyt tulla ikävä suomalaisia patruunoita, sosiaalisesti suuntautuneita ja itse omaisuutensa tehneitä kunnon kapitalisteja, jotka tuottojen tahkoamisen ohessa pitivät huolta kotikontujensa hyvinvoinnista ja huolehtivat työväestään kehdosta hautaan. Näin Kuopion seudulla muistetaan Herman Saastamoinen, Pirkanmaalla G.A. Serlachius ja Turussa Heikki Huhtamäki.
Vanhan ajattelun tuulahdus on oltu tuntevinaan myös Nokian tavassa rakentaa suhteitaan henkilöstöönsä ja muuhun yhteiskuntaan. Mutta riittääkö patruuna-asenne nykyaikaisen yhteiskuntavastuun evääksi? Voiko esimerkiksi työelämän suhteita hoitaa kestävästi ilman järjestäytynyttä ammattiyhdistysliikettä?
Suomalaisten yritysten mielestä voi. Suomenlahden takana Virossa operoi jo pitkälti toista tuhatta suomalaista yhtiötä, joista tiettävästi yhdelläkään ei ole kollektiivista työehtosopimusta henkilöstönsä kanssa. Skaala kattaa kaikki alat teollisuudesta vähittäiskauppaan ja tunnetuimmat yhtiöt Elcoteqista Keskoon.
Kun linja jo lähinaapurissa on tuo, miten voi odottaa suomalaisten yhtiöitten käyttäytyvän kauempana maailmalla? Juuri siten. Esimerkiksi Nokia huolehtii ay-suhteistaan Kiinassa maksamalla kaksi prosenttia palkkasummasta virallisen ja ainoan ammattijärjestön kassaan, kuten laki vaatii. Yhtiön tuotantolaitosten henkilöstö ei sen koommin noita rahoja näe eikä niistä kuule, ja varmaa on vain se, ettei niitä käytetä ainakaan heidän etujensa valvomiseen. Neljättäkymmentä suurta kansainvälistä yhtiötä on jo solminut ay-liikkeen kanssa ns. globaalin sopimuksen työntekijöidensä minimioikeuksista. Joukossa ei ole yhtään suomalaista yhtiötä.
Ulkomailla operoiva suomalaisyhtiö muistaa yleensä tähdentää, että kaikissa sen toimipisteissä noudatetaan tiukasti kansallista lainsäädäntöä. Sekö on suomalaisen johtajan mielestä riittävä osoitus yhtiön sosiaalisesta vastuullisuudesta?
Kohtuutonta olisi vaatia, että työnantaja toteuttaisi järjestäytymiskampanjoita siellä missä aitoa ja vapaata järjestäytymishalua ei ole. Mutta kunnollisen dialogin avaaminen järjestäytymisen ehdoista ja edunvalvonnan pelisäännöistä luulisi olevan yrityskansalaiselle soveliasta käytöstä niin Kiinassa, Virossa kuin Vietnamissakin. Vuoropuheluksi ei oikein riitä se, että yhtiöt seurustelevat vastuullisuudesta keskenään, vain sellaisilla foorumeilla, joilla kriittisistä kysymyksistä ei ole pelkoa.
Kirjoittaja on Suomen Ammattiliiittojen Solidaarisuuskeskuksen SASKin tiedottaja
