Pääkirjoitus

Kun ammattiliitot valmistautuivat Maailman kauppajärjestön WTO:n Meksikon-kokoukseen, keihäänkärjeksi nostettiin vapaatuotantoalueet. Johtava kansainvälinen ammattijärjestö VAKL nimesi ne raportissaan "riiston ja kehityksen umpikujan symboleiksi". Hikipajoista poimituilla esimerkkeillä haluttiin osoittaa, millaisilla menetelmillä maailmanmarkkinoille tuottavat yhtiöt hankkivat kilpailuetuja, kun kaupan vapautta ei säännellä ihmisoikeuksien tai ihmisarvon tapaisilla rajoitteilla.

Ja esimerkkejähän löytyy uuvuttavuuteen asti. Nälkäpalkkoja ja epäinhimillisen pitkiä työvuoroja, tehtaisiinsa lukittuja työntekijöitä, uhkailua, pelottelua ja seksuaalista hyväksikäyttöä, kuuroille korville kaikuvia valituksia ja kanteluita, työnantajan ja virkavallan mafiamaista yhteistyötä.

"Parempi sekin kuin kadulla kerjäämässä tai itseään kaupustelemassa."

Paikallisen virkamiehen vakiovastaus nälkäpalkkojen arvostelijalle on pysäyttävä, mutta onko se tosi? Onko mikä työ tahansa ja millä ehdoilla tahansa parempi kuin ei työtä ollenkaan? Monen hallituksen mielestä näyttää olevan. Kilpajuoksu köyhyyden perässä jatkuu, ja yhä useammalle yritykselle kiusaus osanottoon on vastustamaton.
En ole nähnyt kattavaa ja perinpohjaista tutkimusta aiheesta "vapaatuotanto yhteiskunnallisena projektina". Voi olla, että maquiladora-talousmallin pitkän ajan hyödyt ja haitat odottavat vielä punnitsijaansa, mutta jotain jo on opittu.

Alueita perustavat hallitukset tietävät hyvin, ettei vapaatuotanto kartuta valtion verotuloja eikä helpota sosiaaliturvan, koulutuksen tai muiden peruspalveluiden rahoitusta. Se synnyttää kiistatta työpaikkoja, muttei välttämättä pitkäaikaisia eikä sosiaalisesti kestäviä. Vain harvoin se tuo maahan pysyvää teollisuutta alihankintoineen ja teknologisine piristysruiskeineen. Monesti vapaatuotantoalueet synnyttävät katteettomia odotuksia, jotka purkautuvat sosiaalisina jännitteinä ja inhimillisinä murhenäytelminä.

Kehitysmaiden epäonneksi huomattavan monella vapaatuotantoyhtiöllä ei ole aikomustakaan jäädä maahan pysyvästi tai pyrkiä vahvistamaan sen tuotannollista perustaa. Ne tulevat käypäläisinä ja vapaamatkustajina, rahastamaan nopeat voitot ja tilapäisedut, joita hallitus on kulloinkin pannut tarjolle. Ja kun vientikiintiöt, verohelpotukset ja tullietuudet päättyvät, vapaamatkustaja sulkee tehtaansa, pakkaa leasing-koneensa ja lähtee. Työntekijät jäävät miltei aina tyhjän päälle, huonoimmassa tapauksessa ilman viimeistä palkkaansa.

Vapaatuotantoalueille hakeutuu runsaasti yrityksiä, jotka eivät mielellään halua ammattiliittoja liiketoimiensa mutkistajiksi. Ne ovat kovin usein valmiita koviinkin otteisiin kitkeäkseen orastavan järjestäytymisen. Ja koska ne ovat tärkeitä työllistäjiä, ne saavat osakseen poikkeuksellista ymmärtämystä työelämää valvovilta viranomaisilta. Ammattiliittojen asema tuossa yhtälössä ei ole helppo - varsinkaan kun voimavarat vastapuoleen verrattuna ovat minimaaliset.

Kannattaa muistaa, että vain harvat maat ovat säätäneet poikkeuksia maan laissa taattuihin järjestäytymis- ja sopimusoikeuksiin. Työntekijäin perusoikeudet kuuluvat lain mukaan myös vapaatuotannossa ahertaville, eikä mikään pakota yhtiöitä ja viranomaisia noita lakeja rikkomaan. Armoton kilpailu, kasvottomat omistajat tai sokeat markkinavoimat ovat viljalti käytettyjä, mutta onttoja perusteluja ahneelle rahastukselle ja sosiaalisesti vastuuttomalle käytökselle.

Maailmalla on teollisuuspuistoja, joilla ammattiyhdistysliike toimii normaalisti ja säädyllisiä työlakeja noudatetaan. Silti yritykset menestyvät ja houkuttelevat liepeilleen uusia. Tässä lehdessä esitellään tapauksia, joissa suuri merkkiyhtiö -markkinavoimien ikoni - on pakottanut vapaatuotantoalueella toimivan valmistajansa siivoamaan käytöstään.

Hikipajoissa ahertaville on tärkeätä, että kuluttava maailma tietää, mitä vapaatuotantoalueilla tapahtuu. Siksi on välttämätöntä pitää nämä ay-oikeuksien mustat aukot kansainvälisessä valokeilassa. Paras tuntuma alueiden olosuhteisiin on työntekijöillä itsellään ja heitä edustavilla riippumattomilla ammattiliitoilla. Voimme vahvistaa niiden toimintakykyä ja auttaa niitä solmimaan kansainvälisiä verkostoja. Samalla pysymme itsekin perillä siitä, millaista vastuuta

---------------
Kirjoittaja on Suomen Ammattiliiittojen Solidaarisuuskeskuksen SASKin tiedottaja