Maippi Tapanainen
Namibiassa laki vapaatuotantoalueista (EPZ act) säädettiin vuonna 1995, toiminta käynnistyi seuraavana vuonna. Maaliskuussa 2000 julkistettiin LaRRI:n (Labour Resource and Research Institute) vuosina 1997-1999 tekemä tutkimus, jossa tarkasteltiin alueiden vaikutusta Namibian talouteen, työllisyyteen ja työolosuhteisiin. Tulosten perusteella vapaatuotantoon ladatut toiveet näyttävät jäävän täyttymättä.
Namibian hallituksen perustelut vapaatuotannolle olivat yleismaailmallisesti tunnettuja. Alueiden piti houkutella, edistää ja kasvattaa vientituotteiden tuotantoa, luoda työpaikkoja teollisuuteen, kasvattaa vientituloja, tuoda teollisuusinvestointeja, edistää teknologista kehitystä ja nostaa osaamisen tasoa.
Namibian vapaatuotantosäännökset laadittiin yrityksille sangen suotuisiksi. Veroja ja maksuja niiltä ei luonnollisestikaan kerätä, rahan kulku on vaivatonta, infrastruktuuri toimii, työntekijät eivät lakkoile, ja sokerina pohjalla valtio lupaa maksaa peräti 75% namibialaisten työntekijöiden koulutuksesta firmojen tarpeisiin. Käytännössä koulutusrahaa ei tosin ole koskaan edes budjetoitu valtion talousarvioon saati maksettu kenellekään.
Työpaikkoja murto-osa odotetuista
Investointeja Namibian vapaatuotantoon oli tehty tutkimusaikana tehty 130 miljoonan Namibian dollarin (n. 16,9 miljoonaa euroa) edestä. Yli puolet siitä oli EPZ -yritykseksi epätyypillisen - eli kokonaan namibialaisomistuksessa olevan - strutsinlihaa tuottavan Ostrich Production Namibia in Keetmanshoopin sijoittamaa.
Myös työpaikkojen määrässä samainen Ostrich Production piti ykkössijaa 150 työntekijällään. Vapaatuotannon odotettiin luovan 25 000 uutta työpaikkaa parissa vuodessa. Vuonna 1999 niitä oli syntynyt vain 400.
Toivottu epäsuora työllistämisvaikutus jäi vaatimattomaksi sekin: suurin osa EPZ -yrityksistä hoiti palvelunsa omin voimin tai tarvitsi niitä vain satunnaisesti. Selvästi hyötyivät vain kuljetusfirmat. Lisääntyneen liikennöinnin lisäksi pakkausmateriaalien kauppa ja satunnaiset huoltotyöt jäivät ainoiksi linkeiksi paikalliseen talouteen.
Syy kuljetusyritysten menestykseen ei riemastuta: lähes kaikki koneet ja raaka-aineet vapaatuotantofirmoihin tulivat Namibian ulkopuolelta. Osa tuonnista tuli Etelä-Afrikasta, mutta suurin osa yrityksistä käytti tullivapautta hyväkseen, ja toi tarvitsemansa laitteet ja materiaalit halvemmalla Euroopasta ja Aasiasta.
Teknologisessa kehityksessä nollatulos
Koulutustaso Namibiassa on matala ja vapaatuotantoteollisuuden toivottiin kouluttavan työntekijöitään. Lähes kaikki EPZ -yrityksiin palkatut työntekijät olivat alun perin kouluttamattomia, ja sellaisiksi jäivätkin. Suurin osa perehdytettiin työhön muutaman tunnin tai päivän opastuksella. Pidemmissäkin koulutuksissa työntekijöitä perehdytettiin vain tiukasti oman firman ja työtehtävän tarpeisiin. Hallituksen koulutukseen lupaamaa määrärahaa ei siis koskaan budjetoitu, eikä intoa työläisten koulutukseen löytynyt yrityksistäkään - työssä oppimisen sanottiin olevan halvempaa ja nopeampaa.
Odotettu teknologian lisääntyminen ja leviäminen jäi sekin tulematta. Namibian EPZ- yrityksistä yksikään ei tuota eikä tarvitse tuotantoonsa korkeaa teknologiaa eli mitään säteilyvaikutusta tuskin on odotettavissakaan.
Vapaatuotanto on tullut Namibialle kalliiksi. Alueiden infrastruktuuri, niitä hallinnoivan ODC:n (Offshore Development Company) lainoitus, henkilökunta ja hallintokustannukset, muu viranomaistyö, promootiomatkat ja -materiaalit, yritysten perustamiseen liittyvät palvelut…lista on pitkä. Etenkin jos ottaa huomioon, että valtion tulot rajoittuvat työläisiltä perittäviin tuloveroihin. Ja vielä enemmän, kun ottaa huomioon senkin, että vain kymmenesosa alueen työläisistä ansaitsi tutkimusaikana riittävästi maksaakseen veroja.
Tilapäisiä siirtotyöläisiä
Ay -oikeudet ja työläisten asema eivät Namibian vapaatuotantoalueilla olleet sen paremmalla mallilla kuin muuallakaan. Ennen alueiden perustamista hallitus oli valmis jopa siihen, ettei maan työlainsäädäntö olisi lainkaan ollut voimassa vapaatuotantoalueilla. Ammattiyhdistysliikkeen ja ILO:n painostuksesta työoikeuksista ei tyystin luovuttu, mutta viideksi vuodeksi säädetty lakkokielto jätti työläiset jotakuinkin kynnettömiksi konfliktitilanteissa.
Käytännössä EPZ -yrityksien suhde työläisiin osoittautui vaihtelevaksi, vaikeudet kasautuivat, samoin hyvä neuvottelukulttuuri. Kuitenkin vain yksi yritys tunnusti ammattiyhdistyksen neuvottelukumppanikseen. Yleisemmin ammattiyhdistysaktiivit nähtiin firmoissa liikaa vaativien työläisten yllyttäjinä. Tyypillisintä diskriminaatiota oli rotusyrjintä, mutta myös ay-jäseniä kohdeltiin huonommin kuin järjestäytymättömiä työntekijöitä.
Työntekijöiden järjestäytyminen oli tehty vaikeaksi. Pari firmaa rikkoi työlakeja, ja neuvottelukumppanina lakko-oikeudettomat työläiset olivat heikossa asemassa. Luonnollisesti yritykset käyttivät hyväkseen myös vapaatuotantoon kaikkialla liittyvää uhkausta: jos eivät olot kelpaa, niin muualta maailmasta löytyy kyllä suostuvaisempaa työvoimaa.
Suurin osa EPZ -työläisistä tulkitsi itsensä siirtotyöläisiksi. Suurimalla osalla työsopimukset olivat tilapäisiä, palkka huono - ammattitaidottomien keskikuukausipalkka oli 735 Namibian dollaria (n. 90 euroa) kuukaudessa, naisilla vielä vähemmän - samoin työturvallisuus. Parissa firmassa työolosuhteet olivat erityisen vaaralliset, niissä työntekijät altistuivat kemikaalikaasuille, kylmälle ja kuumalle ilman suojavarusteita.
Yhteenvedossaan LaRRI:n tutkijat päätyivätkin peräämään hallitukselta suurempaa roolia vapaatuotantoalueiden työläisten oikeuksien ajamisessa ja niiden valvonnassa.
Kilpailu investoinneista kovaa
Vuonna 2001 Namibia sai miljoonan Namibian dollarin sopimuksen malesialaiselta tekstiiliyhtiö Ramatexilta. Investoinnista käytiin kova kisa ja sellaisena tapaus on tyypillinen eteläisessä Afrikassa. Maat kilpailevat ulkomaisista sijoituksista keskenään luopumalla verotuloista ja polkemalla työläisten oikeuksia.
Ramatex -kisassa Namibialle hävisivät muun muassa Etelä-Afrikka ja Madagaskar. Voitto saavutettiin antamalla yritykselle entistäkin enemmän myönnytyksiä, muun muassa 99 vuoden verottomuus ja mittava panostus infrastruktuuriin - hallitus lupasi sijoittaa yli 100 miljoonaa dollaria tehtaan vaatimaan sähköistykseen, veteen ja viemäröintiin.
Vapaatuotantoa hallinnoivan ODC:n edustajien mielestä nopeita taloudellisia muutoksia vaativat ovatkin väärillä jäljillä - veihän talouden kohentaminen vapaatuotannon avulla Mauritiukseltakin parikymmentä vuotta. Siitä hallintoviranomaiset eivät puhu, että nyt raha ja työpaikat ovat jo alkaneet valua pois Mauritiukselta, virta kun kuljettaa investointeja ja työpaikkoja jo sitäkin halvemmille seuduille.
Ja vaikka investointeja on saatu, vaikeudet jatkuvat. Ramatexin ensimmäisenä toimintavuotena tehtaalla oli jatkuvasti selkkauksia, kun työntekijät protestoivat huonoja työolosuhteita ja huonoja palkkoja vastaan. Ramatexin työläiset ansaitsevat alle 60 euroa kuukaudessa.
Sitovatko omistukset ay-liikkeen kädet?
Vapaatuotantotyöläisten viiden vuoden jälkeen saama lakko-oikeus ei näytä tuoneen muutosta työläisten huonoon kohteluun. Suuri osa vapaatuotantotyöläisistä on vuokrafirmojen välittämiä järjestäytymättömiä pätkätyöläisiä, joiden oikeuksista kukaan ei näytä kiinnostuvan, ei edes ammattiyhdistysliike.
Kritiikkiä on saanut osakseen maan suurin ammattiliittojen keskusjärjestö, National Union of Namibian Workers (NUNW), jota on syytetty liian läheisistä suhteista maata johtavaan SWAPO:on. Likeisten kontaktien päähallituspuolueeseen epäillään vievän ay-liikkeeltä sekä halun että kyvyn arvostella hallituksen politiikkaa, jossa vapaatuotantoalueilla on edelleen merkittävä rooli.
Ristiriitaiseen asemaan ay-liike on joutunut myös omistustensa takia. Vapaatuotanto-oikeuksien myöntäminen yhä uusille yrityksille on tehnyt NUNW:sta samoin kuin kaivostyöläisten MUN:ista EPZ -yritys Ongapolon osaomistajia.
Vaikka EPZ -oikeuksia on alettu myöntää myös aiemmin normaalistatuksella toimineille yrityksille, Namibia on edelleen kaukana asetetuista työpaikkatavoitteista ja huonot työolosuhteet ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ongelmien suuruudesta ja hyötyjen pienuudesta huolimatta maan hallitus panostaa sinnikkäästi vapaatuotantoalueisiin.
