Maippi Tapanainen
Vapaatuotantoalueet ympäri maailman mainostavat itseään kansainvälisille sijoittajille ja yrityksille. Halpaa työvoimaa maailmassa riittää, samoin valtioita, jotka uskovat vapaatuotannon saattavan talouden nousuun ja työttömyyden laskuun. Ovatko vapaatuotantoalueet sijaintimaansa teollistumisen ja taloudellisen kasvun vetureita vai yritysten tapa puristaa yhteiskunnasta kaikki edut ja työläisistä viimeisetkin mehut?
Vapaatuotantoalueet (seur. myös Export processing zones, EPZs) ovat valtioiden tapa houkutella alueelleen ulkomaisia investointeja. Ei tulleja, ei tuonti- eikä vientimaksuja. Omaisuusverosta ei tarvitse huolehtia ainakaan ensimmäiseen viiteentoista vuoteen, arvolisäveroista on vapautus, tulovero vain viisitoista prosenttia.
Yritysten työntekijöillä ei ole lakko-oikeutta, työsopimukset - jos niitä on - solmitaan suoraan työntekijän kanssa. Lista eduista vaihtelee maakohtaisesti ja kilpailua käydään monin tavoin. Houkuttimena toimivat myös halvat tuotantokustannukset, käytännössä lähinnä puoli-ilmainen työvoima. Myös poliittinen vakaus ja turvallisuus ovat nousseet mainosvalteiksi viime vuosina.
Vapaatuotantoalueissa globalisaatio näyttäytyy puhtaimmillaan. Kun maailmanlaajuiset tuotantoverkostot ja -ketjut syntyvät, EPZ:t ovat niiden leikkauspisteitä ja linkittäjiä. Monikansalliset yritykset suuntaavat sinne, missä tuotanto on mahdollisimman edullista, pääoman ja markkinoiden vapauttaminen vauhdittavat menoa. Valtioiden tehtäväksi jää tehdä itsensä mahdollisimman houkutteleviksi edullisinta sijaintia etsivälle pääomalle.
Alueita on monenlaisia. Joissain maissa EPZ:t ovat sananmukaisesti rajattuja alueita, yleensä lähellä satamaa tai lentokenttää. Toiset valtiot taas - esimerkiksi Mauritius - ovat kokonaan yhtä suurta vapaatuotantoaluetta, jossa jokainen yksinomaan tai etupäässä vientiin tuottava yritys saa vapaatuotantoaseman ja -edut.
Käytäntöjen monimuotoisuudesta kertoo, että yksinomaan Kiinassa on seitsemää erilaista EPZ -tyyppiä alkaen korkeaan teknologiaan keskittyneistä teollisuuspuistoista ja vapaasatamista, päätyen kokonaisiin kaupunkeihin. Vaikka valtaosan EPZ -tuotannosta tekevät kouluttamattomat tai vähän koulutetut työntekijät, esimerkiksi Kiina ja Intia tarjoavat high tech -yrityksille huippukoulutettuja osaajia.
Vanhan idean uusi nousu
Vapaatuotantoalueet ovat vanhaa perua. Ensimmäiset viitteet asiasta antoi 1200-luvulla Espanjan kuningas Alfonso X, joka myönsi Cadizin kaupungille taloudellisia etuja. Belgian kuningas Leopold II piti 1800-luvun lopulla koko Kongoa henkilökohtaisena vapaatuotantoalueenaan.
Samaiseen Cadizin kaupunkiin perustettiin ensimmäinen virallinen EPZ vuonna 1929. Kunnolla vauhtiin vapaatuotanto lähti kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin Barcelonan lähellä sijaitseva EPZ keskittyi tuottamaan autonosia. Shannon Irlannissa sai oman alueensa 1959, ja 1970-luvulta lähtien vapaatuotantoalueita on noussut ympäri maailmaa kasvavalla nopeudella.
Vauhti kiihtyy, mutta alueiden tarkkaa lukumäärää on vaikea sanoa. Kansainvälisen työjärjestö ILO:n mukaan vuonna 1997 vapaatuotantoalueita oli 93 maassa 850 ja niillä työskenteli yhteensä 22,5 miljoonaa ihmistä. Vuonna 2002 määrä oli kasvanut jo kolmeentuhanteen 116 maassa ja työntekijöitä vapaatuotannossa oli peräti 37 miljoonaa. Nämäkin lukumäärät ovat vahvasti tulkinnanvaraisia, Jos Meksikon jokainen maquiladora lasketaan omaksi vapaatuotantoalueekseen, niitä on pelkästään Meksikossa kolmisentuhatta.
Markkinoiden orjat
Vapaatuotantoalueiden markkinoinnissa edullinen työvoima on kilpailuvaltti. Iranilaista Chabaharin EPZ:a mainostetaan internetissä kauniilla kuvilla ja lukuisilla lupauksilla. Alueen hyvää sijaintia ja infrastruktuuria maalaillaan monisanaisesti, vero- ja tullivapauksia eritellään tarkoin. Puhtaan veden ja edullisen fossiilisen polttoaineen kanssa samassa luettelossa saatavilla luvataan olevan paitsi halpaa, myös joustaviin työ- ja palkkaehtoihin suostuvaista työvoimaa.
Kiinalainen Zhuhain vapaatuotantoalue kehuu hyvinkoulutettuja työläisiä ja lupaa samalla vekkulisti, että täällä ollaan "Kiinassa rajojen sisällä, mutta tullien tuolla puolen." Arabiemiirikuntien Ajman EPZ lupaa kaikkein edullisimman palkkarakenteen ja suunnattoman määrän työvoimaa - mutta antaa toki yritysten tuoda oman työvoimansa mukanaankin. Samaisen vapaatuotantoalueen www-sivuilla potentiaalisille sijoittajille kerrotaan, että sinänsä minimaalisiin työehtoihin ei kuulu oikeutta majoittaa työläisiä tehtaaseen.
Minimoidut tuotantokustannukset tarkoittavat usein minimaalisia palkkoja. Ja halpa ei todellakaan maksa paljon: Madagaskarilla vaatetehtaan työläinen ansaitsee puolitoista Yhdysvaltain dollaria päivässä ja yhden T-paidan tuotantokustannukset jäävät 0,04 dollariin. Hondurasissa EPZ työläisen peruspalkka on 0,44 dollaria tunnissa. Joissain maissa -esimerkiksi Intiassa - palkat EPZ yrityksissä ovat suunnilleen samat kuin muissa vastaavissa firmoissa, Costa Ricassa ne ovat alemmat, kun taas joissakin Meksikon maquiladorissa työläiset ansaitsevat paremmin kuin vastaavissa töissä muualla.
Koulutus tuo usein paremman palkan ja työolot, mutta suuri enemmistö maailman vapaatuotantoalueiden työläisistä on kouluttamattomia kokoonpanotyöläisiä. Lisäksi joustoja vaaditaan kaikkialla - USA:sta Meksikoon halvan työvoiman perässä valuneet firmat uhkaavat nyttemmin siirtää tuotantonsa seuraavaksi Kiinaan, jolleivät työläiset suostu palkanalennuksiin.
Suuret menot, pienet tulot
Valtiot ilmoittavat vapaatuotantoalueiden olevan osa vientiin suuntaavaa teollistumisstrategiaansa. Tavoitteena on muodostaa erityisen suotuisia investointikohteita ulkomaiselle pääomalle. Kehitysmaissa päätöksiä voi vauhdittaa ulkoinen paine. Monet: avunantajamaat ja edellyttävät talouden liberalisointia ennen kuin hellittävät kukkaronnyörejään. EPZ:n rakentaminen ja ylläpito saattaa kuitenkin käydä kalliiksi, ja silloin laskun kuittaavat valtiot ja alueiden työläiset.
Vapaatuotantoalueiden toivotaan luovan isäntämaahan työpaikkoja ja nostavan niiden elin- ja koulutustasoa. Niistä odotetaan virkistysruisketta paikalliselle ja vauhdittajaa koko maan taloudelle. Valtioille ulkomaisten investointien houkuttelu maksaa selvää rahaa: tiet ja teollisuushallit eivät nouse ilmaiseksi, mutta vero- tai muita tuloja ei EPZ-yrityksistä kerry. Pääoma kyllä liikkuu, mutta pesää se ei useinkaan isäntämaahan tee. Raaka-aineet alueiden yrityksiin tuodaan ulkomailta ilman tulleja tai tuontimaksuja, niitä työstetään tullitta tuoduilla koneilla ja ne viedään jälleen ulkomaille - ilman tulleja ja vientimaksuja luonnollisesti.
Toisinaan valtio jää puhtaasti miinukselle. Filippiinien hallitus sijoitti Bataanin EPZ:n infrastruktuuriin 190 miljoonaa dollaria, mutta työpaikkoja syntyi vain 28 000, eli valtio tuki jokaisen keskimäärin 40 dollaria kuukaudessa ansaitsevan työläisen palkkaamista yli 7000 dollarilla. Työpaikkaan sijoitetun summan ja keskimääräisen vuosiansion suhde jäi tasolle 20:1, kun sen Kansainvälisen työjärjestö ILO:n laskelmien mukaan pitäisi olla 3:1 tai vähintään 5:1, jotta EPZ:n perustaminen olisi valtiolle taloudellisesti kannattavaa.
Koska yritykset eivät maksa veroja tai muita maksuja, jäävät valtiolle verotettavaksi vain työläiset. Tyhjästä on tunnetusti paha nyhjäistä, ja esimerkiksi Namibiassa vuosina 1997-1999 vain 10% EPZ -työläisistä ylipäänsä ylsi ansioissaan verotettavalle tasolle.
Kaikki eivät voi voittaa
Maailmanpankin mukaan vapaatuotantoalueita perustettaessa pitäisi katsoa muutakin kuin suoranaisesti syntyviä työpaikkoja. Menestyäkseen EPZ -vientiyritysten pitää olla uusia sen sijaan, että jo olemassa olevat yritykset vain vaihtavat statusta ja keräävät taloudellisen hyödyn. EPZ -yritysten pitäisi myös säteillä vaikutustaan paikalliseen talouteen ja epäsuorasti nostaa maan omien yritysten kilpailukykyä.
Onnistumisiakin on nähty. Mauritius sai EPU:illa (Export Processing Units) taloutensa ja työllisyytensä kasvuun, firmojen omistuskin on paljolti paikallisissa käsissä. Etelä-Koreassa EPZ:t vetivät paikallisen talouden mukanaan kasvuun ja yritykset kansainvälisesti kilpailukykyisiksi, Kiina on karsinut köyhiensä määrää roimasti, joskin siellä rikkauden hedelmät jakautuvat sangen epätasaisesti.
Hyvistä esimerkeistä huolimatta maan talous ponkaisee sittenkin vain harvoin nousuun vapaatuotantoalueiden perustamisen myötä. Tyypillisemmin käy kuten Meksikossa, jossa maquiladoria on ollut jo yli kolmekymmentä vuotta. Näistä kokoonpanotehtaista yhdysvaltalaiset omistavat yhä noin 80%. Meksikolaisessa omistuksessa yrityksistä on kolmisen prosenttia.
Paikallisen elinkeinoelämän vilkastuttaminenkin on usein niin ja näin. Vapaatuotantoalueista muodostuu omia, vientiyritysten kannalta hyvin toimivia saarekkeitaan, eikä yhteyksiä paikalliseen elinkeinoelämään synny - säteilyvaikutuksesta puhumattakaan. Pahimmillaan yritykset tuovat jopa työläiset mukanaan. Joskus ainoita paikallisia hyötyjiä ovat kuljetusfirmat, joiden rattaat pyörivät vinhasti, kun alueelle tuodaan raaka-aineita ja sieltä viedään puolivalmiita tai valmiita tuotteita maailmanmarkkinoille.
Köyhyys sitoo kurjuuteen
Entä sitten työläiset, joita vientiyrityksille markkinoidaan maanosan, jollei maailman halvimpina? Suurin osa, jopa yli 80%, vapaatuotantoalueiden työntekijöistä on naisia. Varsinkin vaatetuotanto ja elektroniikan kokoonpano ovat naisvaltaisia aloja. Sukupuolijakaumaa on selitetty ainakin sillä, että työntekijöinä naiset ovat näppärämpiä, nöyrempiä, ja suostuvat tekemään työtä pienemmällä palkalla kuin miehet.
Nöyryyttä tai ei, Bangladeshissa tehdyssä tutkimuksessa vapaatuotantoalueilla työskentelevistä naisista vain yhdeksän prosenttia ilmoitti voivansa liikkua ilman erillistä lupaa ulos tauoillaan, kun miehistä lähes puolet liikkui vapaasti. Saman tutkimuksen mukaan naisilla oli päivässä taukoihin viisi minuuttia vähemmän aikaa kuin miehillä. Dhakan EPZ:lla liikkumavapautta on rajoitettu hyvin konkreettisesti. Naiset lukitaan yövuoroissa tehtaisiin, ja yölliset tulipalot ovatkin vieneet hengen sadoilta lukkojen taakse suljetuilta bangladeshilaisilta naisilta. Keniassa lukittuun tehtaaseen menehtyi kaksosia synnyttänyt nainen.
Naistyöntekijät joutuvat usein seksuaalisen häirinnän uhreiksi. Kenian Ihmisoikeuskomission helmikuussa 2004 julkaisemassa teoksessa The Manufacture of Poverty: The Untold Story of EPZ's in Kenya (Köyhyyden tuotanto: Kenian vapaatuotantoalueiden vaiettu tarina) naistyöläiset kuvaavat kokemuksiaan käpälöinneistä, kiristämisistä ja raiskauksista. Dominikaanisessa tasavallassa kolmen EPZ:n naistyöntekijöistä 40 % kertoi tulleensa ahdistelluksi. Mitä huonommin palkattua työtä ja mitä huonommissa oloissa nainen työtään tekee, sitä todennäköisemmin häntä ahdistellaan. Ja mitä köyhempi työntekijä on, sitä vaikeampi hänen on jättää työpaikkaansa, vaikka tulisikin huonosti kohdelluksi.
Ay -oikeuksille tyly vastaanotto
Työajoissa ja -olosuhteissa vapaatuotantoalueilla vallitsevat - usein konkreettisesti - omat lakinsa. Työaika voi olla pidempi kuin maan laki säätää. Pakolliset ylityöt ovat tavallisia, eikä niistä välttämättä makseta. Työntekijän palkkaaminen ja irtisanominen on usein tehty erityisen helpoiksi ja työsopimukset ovat lyhytkestoisia. Toisinaan palkkaajana on bulvaanifirma, joka tekee tarvittavat sopimukset, mutta ei ole varsinainen työnantaja. Jos ongelmia ilmaantuu, ei työantaja ota vastuuta niistä, eikä työntekijällä ole virallista vastapuolta, jonka kanssa neuvotella.
Vaikka EPZ:t eri puolilla maailmaa eroavat tosistaan monin tavoin, niillä näyttää olevan yksi yhteinen tekijä. Lähes kaikilla alueilla ammattiyhdistystoimintaan suhtaudutaan kielteisesti. Joissain kielto on säädetty lailla, mutta enimmäkseen kyse ei ole laista, vaan siitä, että ay-toimitsijoiden pääsy tehtaisiin tai koko alueelle yksinkertaisesti estetään. Siellä, missä ammattiyhdistykset toimivat, niihin osallistuvat voivat joutua syrjityiksi.
Monikansallisten yritysten toimintaa pyritään toki säätelemään kansainvälisin sopimuksin. OECD:lla on ohjeensa, ILO:lla työelämän perusnormit, joihin monet muut sopimukset perustuvat. Kansainvälinen ammattiyhdistysten liitto (Global Union Federation) on neuvotellut sopimuksia suoraan monikansallisten yritysten kanssa. Sopimuksiin on kirjattu työntekijöiden oikeuksia, muun muassa ay-oikeudet.
Vaikka kansainvälinen ammattiyhdistysliike on lähtenyt vastaamaan valtiottoman pääoman haasteisiin, jää moni kysymys avoimeksi. Onko valtioiden - joilla kuitenkin edelleen on tärkein pääoma eli kansalaiset - tehtäväksi jäämässä vain pääoman houkuttelu alueelleen ja rahan kasvualustana toimiminen? Tasaantuvatko olot eri maiden työläisten välillä, ja jos, niin miten? Korostuuko ero tuottavien ja ei-tuottavien kansalaisten välillä entisestään? Tuleeko työntekijöistä monikansallisten firmojen kansalaisia, joiden hyvinvointipalveluista työnantaja huolehtii, ja joiden etuja ajaa kansainvälinen ay-liike? Jäävätkö valtion kansalaisiksi vain iän, sairauden tai muun syyn takia tuottamattomat ihmiset, joista valtio huolehtii - jos pystyy - yritysten tuottoa tai omaisuutta verottamatta?
Vapaatuotantoalueista (EPZ) käytettyjä nimityksiä (lähde: ILO)
| Nimi | Käytössä mm. |
| Free zones | Costa Rica, Honduras, Irlanti, Trinidad ja Tobago, Turkki, Yhdistyneet Arabiemiirikunnat, Uruguay, Venezuela |
| Maquiladoras/(in bond) enetrprises | Costa Rica, El Salvador, Guatemala, Honduras, Mexico, Panama |
| Special economic zones | Kiina |
| Industrial free zones | Kamerun, Colombia, Ghana, Madagaskar, Syyria, Jordania |
| Indetrial free zones for goods and services | Colombia |
| Free trade zones | Bulgaria, Chile |
| Export free zones | Jamaika |
| Free trade and industrial zones | Iran |
| Special export processing zones | Filippiinit |
| Export processing free zones |
Togo |
| Tax free factories | Fidzi |
| Bonded zone | Indonesia |
| Free zones and special processing zones | Peru |
| Free economic zones | Venäjä |
| Industrial estates | Thaimaa |
| "Points francs" (special industrial free zones) |
Kamerun |
