Kaisa Eskola
Kolmenkymmenen kilometrin päässä Mumbain bisneskeskustasta löytyy yksi Intian kahdeksasta vapaatuotantoalueesta. 1974 perustettu Santacruz Electronics Export Processing Zone (SEEPZ) on maan suurin. Yli puolet kaikesta vapaatuotantoalueiden vientiin suunnatusta tuotannosta on lähtöisin Mumbaista.
SEEPZ:ssä tuotanto pyörii elektroniikan ja jalokivien ympärillä: tietokoneita, kännyköiden komponentteja, kodin elektroniikkaa, tietokoneohjelmia ja jalostettuja jalokiviä valmistetaan157 tuotantoyksikössä 32 105 työntekijän voimin. SEEPZ on ainoa muutamaan vientiartikkeliin keskittynyt vapaatuotantoalue, muut seitsemän ovat niin sanottuja monituotantoalueita, joilla tuotetaan vientiartikkeleita tekstiileistä ja huonekaluista kukka-asetelmiin.
Ay-liikkeellä ei Mumbain vapaatuotantoalueella ole jalansijaa - eikä kutsumattomilla vierailla. Tarkkaan vartioidun alueen portit avautuvat ainoastaan aamuisin ja iltaisin työntekijöitä kuljettaville busseille. Sisään tai ulos on turha yrittää ilman voimassa olevaa työpassia.
Virallista tietoa alueen työntekijöistä ja toiminnasta saa Intian kauppa- ja teollisuusministeriöstä, joka hallinnoi kaikkia maan vapaatuotantoalueita. Ministeriön tiedot ja todellisuus alueilla eivät kuitenkaan kohtaa, kritisoi Madrasissa kahdeksatta vuotta toimiva Intian ainoa vapaatuotantoalueen sisäinen ay-järjestö.
Turvallisuus ei kiinnosta
Intialaisen PRIA tutkimuskeskuksen ja yhdysvaltalaisen ammattijärjestön yhteistyössä tekemä tutkimus Intian vapaatuotantoalueista osoittaa, että ay-liikkeen väitteessä on perää.
Tutkimuksen mukaan Intian vapaatuotantoalueet eivät tilastollisesti poikkea maailman muista vapaatuotantoalueista: työntekijöistä 90 prosenttia on naisia, heistä noin 70 prosenttia 21-24 -vuotiaita. SEEPZ:n työntekijöiden kuukauden keskipalkka on 1300-1600 rupiaa. Sillä on vaikea elää maan kalleimmassa, rahamaailman keskuksena tunnetussa kaupungissa. Työläiset asuvat usein slummeissa, kuten enemmistö muistakin kaupungin arviolta 10 miljoonasta asukkaasta.
Työolosuhteet ovat puutteelliset, eikä työntekijöiden terveys tai turvallisuus kiinnosta investoijia, joille tärkeintä on tuotantokustannusten säilyttäminen alhaisina. Kahdeksastakymmenestä työntekijästä puolet ilmoitti saaneensa työstä aiheutuneita vammoja, yli 80% kärsi kemikaalien aiheuttamista ongelmista.
Tietokoneiden pienten osien valmistuksessa sormet ovat vaaravyöhykkeellä ja niiden katkeamiset, palovammat ja haavaumat ovat havereista yleisempiä. Kemikaalit aiheuttavat silmien vuotamista, päänsärkyä ja hengitysongelmia, jotka kaikki voitaisiin välttää asianmukaisilla suojavarusteilla. Naiset kärsivät yleisesti alaselkä- ja jalkakivuista sekä ylenmääräisistä kuukautisvuodoista.
Ruokaa terveyden kustannuksella
Työntekijöiden järjestäytyminen sallitaan Intiassa 1947 säädettyssä Industrial Disputes Act-laissa, mutta lakot ovat kiellettyjä ilman työministeriöltä saatavaa lupaa, jonka pitkään käsittelyprosessiin ne käytännössä tyssäävät. Järjestäytyminen vapaatuotantoalueilla on työnjohdon ja investoijien painostuksen alla vaikeaa, työpaikan menettämisen pelko lannistaa. Järjestäytymistä vaikeuttaa lisäksi se, ettei eri yksiköissä työskentelevillä ole lupaa, saati mahdollisuutta, tavata toisiaan työn lomassa. Yhteistoiminnalle työpaikan ulkopuolella ei ainakaan naisilla jää aikaakaan: 10-12- tuntisen työpäivän jälkeen odottavat hoitamattomat kotityöt.
Madrasissa 1995 perustettuun työntekijöiden järjestöön kuuluu tätä nykyä 20-25% kaikista vapaatuotantoalueen (MSEZ) työntekijöistä. Järjestäytyneissä työyksiköissä työntekijöiden minimipalkka on 3 500 rupiaa ja työolosuhteista on ay-aktiivien ansiosta saatavilla paremmin tietoa. Alueella käytetään todistetusti lapsityövoimaa. 12-16 vuotiaat tytöt tekevät päiväpalkalla erityistä sorminäppäryyttä vaativia töitä. Huomattavaa on, että työolosuhteisiin ei ole puututtu. Järjestäytyneetkin työntekijät asettavat palkan ja työpaikan säilyttämisen terveys- ja turvallisuusnäkökohtien edelle, sillä perheelle on saatava ruokaa vaikka oman terveyden hinnalla.
Vapaatuotantoalueiden tarpeellisuutta perustellaan Intiassa ja muualla niiden työllistävällä ja alueellista infrastruktuuria kehittävillä vaikutuksilla. Todellisuudessa vain 0,45% Intian teollisuuden työvoimasta työskentelee vapaatuotantoalueella, joille tyypillistä on sijoitusten lyhytaikaisuus. Yritys nauttii tietyn ajan vero- ja muista eduista, minkä jälkeen se siirtää tuotantonsa halvempaan maahan tai vaihtaa nimeä. Näin esimerkiksi Madrasissa, missä Vastra Apparels irtisanoi 1997 viiden vuoden toiminnan jälkeen kaikki 200 työntekijäänsä ja jatkoi toimintaansa samalla aluella uudella nimellä Rudra Apparel ja uusilla työntekijöillä.
Sosiaalifoorumista uusia ideoita ay-toimintaan
Intian työvoimasta yli 93 prosenttia toimii epävirallisella sektorilla. Perinteisen ay-toiminnan rinnalle on syntynyt viime vuosina uusia liikkeitä ajamaan nimenomaan järjestäytymättömien ja marginalisoituneiden ryhmien asioita. Erityisesti vapaatuotantoalueet ovat Intian ay-liikkeelle suuri haaste. Toistaiseksi sen vaikutusmahdollisuudet ovat liikkeen epäyhtenäisyyden ja alhaisen järjestäytymisasteen vuoksi rajalliset. Miljardin asukkaan maassa ongelmat ovat monenlaisia, eikä tieto kulje aina edes sisäpiirissä.
Tulevaisuuden uskoa ammattiyhdistystoimintaan valoi kansainvälisen ay-liikkeen vahva näkyvyys neljännessä Maailman sosiaalifoorumissa, joka järjestettin ensimmäistä kertaa Brasilian ulkopuolella, Intian Mumbaissa 16.-21. tammikuuta.
Kokemusten vaihto ja uudet ideat sekä verkostoituminen olivat sosiaalifoorumin tärkeintä antia. Intialaisia ay-aktiiveja innosti erityisesti kambotsealaisten tekstiilityöläisten tarjoama malli. Kun ay-järjestö ei voi toimia tehtaan sisällä, se on perustanut ulkopuolelle tukikeskuksia, joissa työntekijöille tarjotaan lastenhoitoa, kerrotaan heidän oikeuksistaan ja rohkaistaan järjestäytymään.
