Tarinoiden ja tekijöiden puolesta

Historian ironiaa Johannesburgin hienostoalueella: valkoiset jonottavat nähdäkseen Hollywoodin version Nelson Mandelasta.

Etelä-Afrikan muusikot ovat riemuissaan jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuista, elokuva-alalla kapinoidaan Hollywoodia vastaan. Luovien työntekijöiden etujärjestö CWUSA taistelee taiteilijoiden eduista.

Oupa Legobo sapuu Etelä-Afrikan ammattiliittojen keskusjärjestön COSATUn aulaan Johannesburgin kantakaupungissa reilusti myöhässä, pahoitellen ja juoksujalkaa.

Toiminnanjohtaja Legobolla on syytä kiireeseen – ja tyytyväisyyteen. Hän on saanut sovittua musiikkijätti Sonyn kanssa, että kun Etelä-Afrikassa kesäkuussa pelataan jalkapallon maailmanmestaruudesta, kaikesta kilpailuihin liittyvästä musiikista – esityksistä, levytyksistä, mainonnasta, tekniikasta – vähintään 75 prosenttia on afrikkalaista.

Legobo johtaa Etelä-Afrikan luovan alan työntekijöiden liittoa CWUSAa (Creative Workers' Union of South Africa). Vaikka järjestön jäsenet ovat etupäässä eteläafrikkalaisia, Legobosta on tärkeää, että diilissä Sonyn kanssa on mukana koko manner.

- Nämä ovat afrikkalaiset kilpailut. Nyt jo artistit Ghanassa, Togossa, Nigeriassa ja Senegalissa puuhaavat omia kokoelmalevyjään, ja kun niihin tulee 2010-kisojen logo, ne pitää tietysti hyväksyttää Fifalla.

Käytännössä sopimuksen tulkinta aiheuttaa vielä päänvaivaa CWUSAlle. Prosenttiosuus ei ole konserttikohtainen, ja pahimmassa tapauksessa afrikkalaisartistit jäävät lämmittelijöiden rooliin. Sony markkinoi musiikkitarjontaa afrikkalaisena, mutta kun Orlandon stadionilla järjestettävän avajaiskonsertin ensimmäinen esiintyjälista julkistettiin maaliskuussa, CWUSA pettyi: vain puolet esiintyjistä tulee Afrikasta, ja kahdestatoista esiintyjästä vain kolme on kotimaisia.

Yksittäiset eteläafrikkalaiset muusikot harkitsevat varjokonserttia, jos avajaisshow'n esiintyjäkaarti ei päivity kotimaisemmaksi. Konsertin järjestelyistä vastaava Control Room on ilmoittanut, että lisää nimiä on tulossa julki myöhemmin keväällä.

Jennifer Hudson poltti lomat

Jalkapallo ei tietenkään ole ainut asia, joka pitää artistien ay-väen liikkeellä.

Legobon mukaan huomiota kaipaavat esimerkiksi maaseudun muusikot, joista monet eivät osaa lukeakaan. He tarvitsevat arvostusta ja mahdollisuuksia. Isoa taistelua käydään siitäkin, ovatko taiteilijat työntekijöitä. Legobo naurahtaa sitä ironiaa, että vaikka verot ovat kovat, valtion silmissä taiteilijat ovat edelleen kausityöväkeä vailla eläkkeitä, vakuutuksia tai mahdollisuuksia saada pankista lainaa.

Ja sitten ovat ulkomaiset hyväksikäyttäjät.

Oupa Legobon vuosiloman pilasi yhdysvaltainen, Oscar-palkittu näyttelijä Jennifer Hudson, joka ilmoitti julkisesti tulevansa Etelä-Afrikkaan kuvaamaan elokuvaa, jonka pääosassa hän esittää Winnie Madikizela-Mandelaa.

Etelä-Afrikan elokuva-alan hermot paloivat.

- Kuka on niin päättänyt? Legobo kiihtyy.

- Eikö meillä olisi ollut näyttelijöitä, jotka olisivat voineet tehdä sen roolin? Ja niin vain tapahtuu kerta toisensa jälkeen. Niin kävi Mandelalle, niin kävi Steve Bikolle. Se pitää lopettaa!

Mustat Johannesburgissa, valkoiset Kapkaupungissa

Siinä kun Legobo olisi valmis ottamaan Hudsonin Etelä-Afrikkaan, jos tämä vaikka jakaisi osaamistaan näyttelijätyöpajoissa, on hänen ay-kollegansa, elokuvatuottaja Tomas Dimakatswe jyrkempi: pari työpajaa ei riitä.

Dimakatswen mukaan Hollywoodin tähdet usein kyllä sanovat auttavansa paikallista filmiväkeä, mutta käytännössä hyödyt kasautuvat Kapkaupungin valkoiselle ja värilliselle (aasialaiselle) eliitille.

- Se on kuin monopolipeliä. Samat ihmiset, jotka ennen olivat vallassa, hyötyvät nyt afrikkalaisten edustajina.

- Etelä-Afrikassa on vain kaksi markkinaa tällä alalla: Johannesburg ja Kapkaupunki. Johannesburgissa mustat tekevät paikallisia elokuvia, televisiota ja vähän mainoksia. Kapkaupungissa on kansainväliset markkinat, Dimakatswe selittää.

Kapkaupungissa käy paljon ulkomaisia elokuvaryhmiä. Maastoja ja maisemia löytyy, ja Etelä-Afrikka on verrattain helppo ja halpa maa kuvata.

- He puhuvat kauniita voimaannuttamisesta, mutta se ei ole totta. Ei, ennen kuin me saamme lait kohdilleen, jotta myös nuoret, nälkäiset, mustat elokuvantekijät saavat mahdollisuutensa. Jos jotain tulee Kapkaupunkiin, meistä tuntuu siltä, ettei se ole meitä varten, se kuuluu valkoisille ja värillisille.

Dimakatswen mielestä kulttuurialalla on menty metsään kauan sitten, sillä alalle ei ole muiden maiden tapaan luotu pelisääntöjä. Nyt hänestä vaikuttaa, että elokuva-alalla länsimaat haluavat kolonisoida Afrikan kulttuurinkin.

- Länsimaat ovat kehittyneet Afrikan luonnonvarojen kustannuksella. Mikseivät ne nyt voi investoida jotain takaisin ja antaa meidän tehdä osamme? Niin varmistetaan, että tarinatkin kerrotaan oikein.

Omistaako joku tarinat?

Sananvapauden nimissä voisi väittää, että kuka vain saa tehdä elokuvan mistä vain. Legobo ja Dimakazwe ovat periaatteessa samaa mieltä, mutta kun Hollywood tulee Etelä-Afrikkaan, miehet ovat pahoillaan siitä kuvasta, jonka suuren rahan tuotannot maasta maalaavat.

- Muistan kerran, kun toimin telkkarissa draamasarjan käsikirjoittajana, ja meillä oli jakso, jossa nuori kundi tuli maaseudulta kaupunkiin etsimään lapsuuden aikaista tyttöystäväänsä, Dimakatswe selittää.

- Realistisessa kuvauksessa, afrikkalaisessa viitekehyksessä, naisen ei ole lupa sanoa afrikkalaiselle nuorelle miehelle: ”rakastele kanssani”. Niin ei vain tapahdu. Meillä oli iso tappelu yhden valkoisen kirjoittajan kanssa, koska hänen mielestään draaman kannalta se oli tärkeää, hahmot eivät olleet nähneet toisiaan niin pitkään aikaan, ja niin edelleen.

Dimakatswen mukaan on tärkeää, ettei katsojia harhauteta kuvittelemaan, että Afrikka on jotain muuta kuin se on, kulttuureineen, ongelmineen ja onnistumisineen. Tarinat apartheidin kaatumisesta, Nelson Mandelan vankilavuosista ja Etelä-Afrikan sateenkaarivaltion synnystä kertovat vielä elossa olevista ihmisistä – ja ne ovat eteläafrikkalaisille hyvin tärkeitä.

- Valkoiset haluavat käyttää tilannetta hyväkseen ja kertoa afrikkalaisia tarinoita. Ja mokaavat, sillä he eivät ota meitä mukaan kirjoittamaan ja tekemään niitä.

Entä mitä mieltä Dimakatswe on Etelä-Afrikassakin hyvin suositusta Invictus-elokuvasta, jossa Morgan Freeman esittää Nelson Mandelaa?

- Me olemme siihen hyvin pettyneitä, hän sanoo ykskantaan.

- Kun joku muu kuin afrikkalainen kertoo tarinoita Afrikan kulttuureista, pitää olla hyvin tarkkana, koska se oikeasti ärsyttää ja loukkaa afrikkalaisten tunteita.

Ratkaisuna yhteistyö

Oupa Legobo on kansainvälisen muusikoiden liiton varapuheenjohtaja ja Tomas Dimakatswe on tehnyt paljon yhteistyötä SASKin ja suomalaisen Teatteri- ja Mediatyöntekijät ry:n kanssa. Miesten mielestä kansainvälinen yhteistyö ja verkostoituminen ovat avainasemassa reilujen sääntöjen ja käytäntöjen luomisessa.

- Yhteistuotannot ovat todella tärkeitä, jotta me opimme, miten muut maat tekevät elokuvaa. Viime vuonna meillä oli kulttuurivaihto suomalaisten tuottajien kanssa, ja teimme minifestivaalinkin. Se oli hieno kokemus, oppia suomalaisesta kulttuurista, tehdä filmejä ja kertoa tarinoita, Dimakatswe muistelee.

- Aina on mahdollista tehdä yhteistuotantoja ja tehdä tarinat yhdessä oikein, Dimakatswe muistuttaa.