Maippi Tapanainen
Ammattiyhdistystoiminnan ja -liikkeen syntyä edelsi teolliseksi vallankumoukseksi kutsuttu yhteiskunnallisten olojen raju muutos, joka käynnistyi Britanniasta 1700–1800 -lukujen vaihteessa. Maatalouden työpaikat vähenivät, ja samanaikaisesti nouseva teollisuus imi yhä suurempia ihmismääriä kaupunkeihin. Ensimmäiset ammattiyhdistykset syntyivät Britanniassa vanhan kisällijärjestelmän pohjalle. Kuitenkin jo teollistumisen varhaisessa vaiheessa oli ilmeistä, että työntekijöiden laajempi liittyminen yhteen omien etujensa ajamiseksi parantaisi merkittävästi heidän mahdollisuuksiaan hoitaa yhteisiä asioitaan. Kehitys oli mahdollista, sillä verrattuna maataloustyöläisiin teollisuustyöläisillä oli etunaan suurten työntekijämäärien kerääntyminen tehtaisiin ja tuotantolaitoksiin.
Joukkovoiman mahdollisuudet noteerattiin nopeasti myös työnantajapuolella ja nämä vastustivatkin työläisten ensimmäisiä järjestäytymispyrkimyksiä voimallisesti. Esimerkiksi Britanniassa yhdistyslaki kielsi työläisiltä ammattiyhdistysten perustamisen vuodesta 1791 vuoteen 1824. Alkuvaiheissa ammattiyhdistysten pääasiallisena toimintamenetelmänä oli lakkoilu. Työntekijöiden ammattitaidon kehittyminen ja erikoistuminen paransivat heidän neuvotteluasemiaan merkittävästi, sillä ammattinsa osaavia työläisiä oli vaikea korvata. Järjestäytymis- ja neuvotteluoikeuksista sopimisen myötä työehdoista sopiminen on siirtynyt yhä enemmän työntekijä- ja työnantajajärjestöjen neuvottelupöytiin. Lakko on silti edelleen työntekijöiden järein painostuskeino.
Suomessa ammattiyhdistystoiminta virisi 1905 suurlakon jälkimainingeissa, joskin Suomen vanhin ammattiyhdistys, Helsingin kirjatyöntekijöiden yhdistys, perustettiin jo vuonna 1869. Ammattiyhdistysliike oli alkuvaiheessaan varsin heikko ja toimintakyvytön. Työnantajat eivät tunnustaneet työntekijäjärjestöjä, ja ammattiyhdistysten jäseniä ja aktiiveja vainottiin. Hetkellisen voimistumisen kauden ay-liike koki ennen vuoden 1918 kansalaissotaa, mutta sodan jälkeen työnantajain keskusjärjestö vastusti työehtosopimuksia aiempaakin jyrkemmin.
Merkittävä edistysaskel otettiin tammikuussa 1940, kun SAK ja työnantajain keskusjärjestö solmivat niin sanotun Tammikuun kihlauksen. Varsinaisia työehtosopimuksia ei tuolloin vielä syntynyt, mutta työnantajat antoivat palkkaohjeet, joissa määriteltiin useiden alojen – esimerkiksi metalli-, paperi-, puu- ja kutomoteollisuuden – vähimmäispalkat. Vuonna 1944 SAK ja STK solmivat yleissopimuksen, mutta vielä tuolloinkaan työnantajapuoli ei suostunut käyttämään sanaa työehtosopimus. Vuotta myöhemmin astui voimaan palkkasäännöstelypäätös, joka lopulta velvoitti työehtosopimusten tekemiseen. ILO:n järjestäytymistä ja kollektiivista neuvotteluoikeutta koskevat yleissopimukset Suomi ratifioi 1949 ja 1951.
Oikeudet järjestäytyä ja neuvotella
Oikeus ammatilliseen järjestäytymiseen ei siis ole ollut itsestään selvää historiallisesti, eikä se ole sitä kaikkialla vielä nykyisinkään. Se on kuitenkin kansainvälisissä yhteisöissä määritelty perustavanlaatuiseksi oikeudeksi, ja vapaus järjestäytyä ammatillisesti on kirjattu muun muassa YK:n ihmisoikeuksien julistukseen. Kansainvälisesti järjestäytymisvapautta säädellään erityisesti ILO:n yleissopimuksella numero 87 vuodelta 1948. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1949 ja se astui voimaan vuotta myöhemmin.
Yleissopimuksen 87 perusteella kaikilla työntekijöillä ja työnantajilla on oikeus perustaa mielensä mukaisia järjestöjä ja liittyä sellaisiin. Järjestöillä on oikeus laatia omat sääntönsä ja ohjeensa, valita vapaasti edustajansa, järjestää hallintonsa ja toimintansa sekä laatia toimintaohjelmansa. Julkisten viranomaisten on vältettävä sellaista toimintaa, joka uhkaisi rajoittaa tai vaikeuttaa oikeutta ammatilliseen järjestäytymiseen, eikä järjestöjä saa hajottaa tai lakkauttaa hallinnollisin toimenpitein.
Edelleen yleissopimus 87 säätää, että työntekijöiden ja työnantajien järjestöillä on oikeus perustaa liittoja ja keskusjärjestöjä sekä liittyä sellaisiin. Samoin järjestöillä, liitoilla tai keskusjärjestöillä on oikeus liittyä kansainvälisiin työntekijöiden ja työnantajien järjestöihin.
Yleissopimuksen ratifioineen maan lainsäädäntöä ei saa laatia eikä soveltaa siten, että se loukkaisi järjestäytymisoikeutta koskevaa sopimusta. Mikäli kansallinen lainsäädäntö uhkaa joutua ristiriitaan ILO:n yleissopimuksen kanssa, lainsäädäntöhanke kariutuu. Suomessa näin on käynyt esimerkiksi ehdotukselle puolustustilalaiksi (Hallituksen esitys 249/1989).
Järjestäytymisvapauden suojelu koskee sopimuksen ratifioineita valtioita, jotka sitoutuvat ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin ja sopiviin toimenpiteisiin turvatakseen työntekijöille ja työnantajille vapauden ammatilliseen järjestäytymiseen. Myös ILO:n yleissopimukset 135, 141 ja 151 käsittelevät ammatillista järjestäytymistä.
Työntekijöiden ja työantajien järjestäytymisoikeuksia ja kollektiivisen neuvotteluoikeuden periaatteiden soveltamista koskee ILO:n yleissopimus numero 98 vuodelta 1949. Suomi ratifioi sen vuonna 1951.
Työntekijöiden ja työnantajien järjestäytymisoikeudet luovat pohjaa järjestöjen välisille työehtosopimusneuvotteluille. Oikeus neuvotella kollektiivisesti takaa järjestöille tasavertaisen aseman työehdoista sovittaessa. Siellä, missä työehdoista neuvotellaan järjestöjen kesken, tuloerot ovat pienempiä, työttömyys alhaisempaa ja lakot harvinaisempia kuin siellä, missä kollektiivisia neuvotteluja ei käydä. Esimerkiksi Etelä-Korean selvisi Aasian talouskriisistä osittain juuri työmarkkinaosapuolten vakiintuneiden neuvottelukäytäntöjen vuoksi. Niistä oli apua myös Etelä-Afrikalle maan toipuessa apartheid-politiikastaan.
ILO:n yleissopimuksen 98 mukaan työntekijöitä tulee suojata kaikelta ammatillista järjestäytymistä vastaan kohdistuvalta toiminnalta. Suojelua on annettava etenkin silloin, kun kyse on toimenpiteistä, joiden tarkoituksena on asettaa työntekijän työnsaannin ehdoksi se, että hän ei liity ammatilliseen järjestöön tai että hän eroaa ammatillisesta järjestöstä, johon jo kuuluu. Suojelua tarvitaan erityisesti tilanteissa, joissa työntekijää uhkaa erottaminen tai muun vahingon tuottaminen hänelle sen johdosta, että hän kuuluu ammatilliseen järjestöön tai osallistuu järjestön toimintaan.
Yleissopimus edellyttää myös, että järjestöt saavat suojelua vastapuolen tai sen asiamiesten tai jäsenten taholta tapahtuvalta sekaantumiselta järjestöjen perustamiseen, toimintaan tai hallintoon. Erityisesti asioihin sekaantumiseksi katsotaan toimet, joilla yritetään edistää työnantajain tai työnantajajärjestöjen vaikutusvallan alaisten työntekijäjärjestöjen – eli niin sanottujen keltaisten liittojen – perustamista, tai tukea työntekijäjärjestöjä rahallisesti tai muulla tavoin tarkoituksella saattaa nämä järjestöt työnantajien tai työnantajajärjestöjen valvonnan alaisiksi.
Molemmissa ILO:n yleissopimuksissa otetaan kantaa myös siihen, että tarpeen vaatiessa on ryhdyttävä kansallisten olosuhteiden mukaisiin toimenpiteisiin, jotta suositeltaisiin ja edistettäisiin sellaisten menettelytapojen kaikenpuolista kehittämistä ja käyttämistä, jotka koskevat järjestöjen välillä käytäviä vapaaehtoisia neuvotteluja työehdoista sopimiseksi.
Artikkelin toinen osa
