Jukka Pääkkönen
Elcoteqin ykkösmieheltä Antti Piipolta tiukattiin SASK:in solidaarisuuspäivillä lokakuussa 2000, miksei yhtiön Viron-tehtailla ole työehtosopimusta. Piippo vastasi, ettei hän neuvottele Elcoteqin yksittäisten tehtaiden työehdoista, mutta kannattaa kyllä työntekijöiden perusoikeuksia, kunhan ne saatetaan koskemaan tasapuolisesti kaikkia yhtiöitä joka puolella maailmaa. ”Ja paras organisaatio, joka tämän pystyy toteuttamaan, on tietysti WTO, sinne ammattiyhdistysliikkeen pitäisi vaatimuksensa viedä”, suuryhtiön perustaja heitti.
Piippo oli oikeassa. Maailman kauppajärjestö WTO on todellakin se organisaatio, jonka muskeli voisi lopulta riittää ajamaan työntekijöiden perusoikeudet voimaan vaikka Kiinassa, jos maailman hallitusten enemmistö sitä todella haluaisi. Mutta samalla Piippo tiesi hyvin, että työnormien ajaminen WTO:n asialistalle on erittäin vaikeata - kenties vielä vaikeampaa kuin vakuuttaa George W. Bushin hallinto siitä, että Kuuban taloussaarto olisi viisasta purkaa.
Piipon ja suomalaisten ay-aktiivien keskustellessa Tampereen yliopistolla kansainvälinen ammattiyhdistysliike valmistautui vakavissaan tuomaan työntekijöiden oikeudet WTO:n seuraavan neuvottelukierroksen asialistalle. Vuotta myöhemmin Dohan tarkoin vartioidussa ministerikokouksessa Qatarissa hanke kariutui jo alkumetreille. Ja kun neuvottelukierros Cancunissa Meksikossa vuonna 2003 pidetystä ministerikokouksesta lähtien alkoi polkea paikallaan, näyttää myös ay-liikkeen tavoite siirtyneen jo saavuttamattomiin.
Maailman kauppajärjestön ja työnormien suhteiden arviointi on ollut käynnissä ammattiliittojen omassa lähipiirissäkin. Liikkeen linjanvetäjiin kuulunut ILO:n toimitusjohtaja Kari Tapiola arvioi jo kesällä 2003, siis ennen Cancunin ministerikokousta, ettei hän usko WTO:n pystyvän turvaamaan työelämänormeja. ”Näköpiirissä olevana aikana ei ole odotettavissa, että poliittinen yhteishenki löytyisi. Tästä syystä en halua, että WTO hallinnoisi työelämän oikeuksia”, Tapiola ilmoitti.
Globaalien työelämän oikeuksien haastajaksi onkin noussut toinen uhkatekijä: suurten kauppamahtien ja kehitysmaiden kahdenväliset vapaakauppasopimukset, joita WTO-projektin takkuiluun kyllästyneet ajavat jo läpi laajalla rintamalla. Tuohon prosessiin ay-liike näyttää varautuneen vielä WTO-neuvottelujakin heikommin, vaikka sen vaikutukset köyhien maiden työoloihin ja ay-liikkeen toimintamahdollisuuksiin voivat olla dramaattiset (ks. ”Yhteiset säännöt vai viidakon laki?”, artikkelin viimeinen osa).
Artikkelin toinen osa
